Kohti uusia pelkoja
Minä olen nainen ja pian myös äiti. Mitä se merkitsee? Ainakin vuosien kuoriutumista peloista, joita on kyllä jäljellä vieläkin. Silti paljon vähemmän. Tämä riisuutuminen on johtanut minut tähän hetkeen ja juuri tähän tilanteeseen. Siis tulevaan äitiyteen ja nyt tapahtuvaan kokemukseen naiseudestani.
Se on merkinnyt vanhojen pelkojen hyväksymista ja lopulta niiden alas laskemista voidakseni kerätä tilalle ihania uusia pelkoja. Sellaisia raikkaampia ja tuoreempia, ehkä mehevämpiä. Päivitettyjä pelkoja ja jollain tavalla modernimpia sekä aikaansa seuraavia. Newage-pelkoja.
Uudet pelot varmasti tuntuvat myös kamalilta, mutta ne ovat helpompia jäljittää ja selkeämpiä käsitellä. Tämä johtuu juuri niiden suhteellisesta tuoreudesta ja siitä, että olen oppinut toimimaan niiden kanssa hieman nopeammin.
Olen pelännyt elämäni aikana hyvin paljon vaikka mitä. Jos olisi olemassa kuka pelkää eniten kilpailu – en voittaisi, mutta sijoittuisin hyvin. Olen treenannut kovasti tätä lajia ja siksi suorituisin hienosti.
Olen pelännyt täristen ja itkien villisikoja, nukkuessani teltassa etelä-eurooppalaisella saarella, jossa niitä ei ole. Olen pelännyt, että minussa on sisällä jotain likaista ja huonompaa kuin muissa ihmisissä. Olen pelännyt sanoa kyllä ja olen etenkin pelännyt sanoa ei.
Olen pelännyt asettaa läheisille ja kaukaisille ihmisille rajoja huolenani, että sen tehdessäni minua ei rakasteta. Olen pelännyt, että jos en ole seksuaalisesti parisuhteissa riittävästi ”saatavilla”, minut hylätään. Olen etenkin pelännyt sanoa tätä asiaa ääneen, koska se pilaisi mielikuvan, jonka olen halunnut itsestäni antaa itsevarmana ja omista syvistä tarpeistaan huolehtivana supernaisena. Toisaalta olen pelännyt juuri valtavaa seksuaalista energiaani, joka on aina tuntunut hyvin voimakkaalta minussa.
Olen pelännyt sitä, tätä ja tuota. Ennen kaikkea olen pelännyt pelkäämistä ja olen pelännyt rakastaa itseäni. Pelkojeni vaikuttavan sisältörikkaasta CV:stäni huolimatta, en yritä enää eliminoida tätä tunnetta pois. Ainakaan niin usein. Sen sijaan enemmän ja enemmän hyväksyn sen, toisinaan jopa nauran sille.
Joskus vastustan vieläkin pelkoa ja alan rimpuilemaan tuntiessani sitä. Jälkimmäistä olen tehnyt elämäni aikana kuitenkin niin paljon, että olen oppinut havahtumaan siihen. Ennemmin tai myöhemmin antaudun sille ja palaan itseeni. Herään sen naisen myötätuntoon ja rakkauteen, joka olen nyt. Hänen joka tulee asumaan, sekä vahvistumaan siinä äidissä, joksi tulen ja pikku hiljaa kasvan. Pelkoineni ja kipuineni.
Rakkautta sinunkin pelkoihin, ne ansaitsee sen jo myös!
