Näkymättömät ruoskan jäljet kehossani.

​Kesä on ollut kylmä ja sateinen. Se varmasti sapettaa monia, myös minua. Silti, vaikka sieluni huusi lämpöä ja aurinkoa, olin jollain tavalla tyytyväinen, että sain verhoilla kroppani paksumpiin vaatteisiin. Joo tiedän, se kuulostaa hölmöltä, mutta se kertoo mielessäni vallitsevasta epävarmuudesta kroppaani ja naiseuttani kohtaan. Se epävarmuus ei ole uusi tuttavuus. Se on asunut sisälläni vuosia.​Olen nuoruudesta asti ruoskinut itseäni, omaa vartaloani. Ruoskan jäljet eivät näy muille, mutta minua ne sattuvat. Olen aina ollut hiukan epävarma vartalostani. Löydän aina omasta kehostani jotain parannettavaa ja silotettavaa. Jos vaa´an lukema vihdoin miellyttää, niin sitten ainakin nahkani on paria kokoa liian iso tai reiteni ovat liian muhkuraiset. Olen kokeillut kaikki mahdolliset dieetit mitä maa päällään kantaa. Olen kokeillut hirvittävää kaalisoppakuuria ja maksullisia dieettejä, ja kaikkea siltä väliltä. (Kaalisoppakuurista selvinneenä, en katso ikinä selleriä päinkään). Olen hieronut takamukseeni ruokasoodasta ja hunajasta tehtyä sekoitusta, mutta huomannut, että ei se selluliitti siitä hetkessä mihinkään katoa. Lopputulema on siis ollut kaikessa sama; pettynyt olo, sekä itseen että dieetteihin.

Vaikka kuinka ruoskin itseäni, miksi en ole onnistunut?Minulla on ollut siis tosi pitkään tavoite ja toive saada itseni fyysisesti hyvään kuntoon. Tavoitteenani on ollut saada vartalo hyvään kuosiin terveellisellä ruoalla, liikunnalla ja maalaisjärjellä. En niinkään tavoittele paljon puhuttua pyykkilautavatsaa, mutta haluaisin voida hyvin ja olla hyväkuntoinen. Ennen kaikkea kuitenkin tavoittelen itsevarmuutta, näytti vaaka sitten mitä lukua hyvänsä!

Olen miettinyt mitä teen väärin, kun en ole vuosien aikana onnistunut täysin muutoksessani. Onnistumisia toki on, mutta en ole päässyt täysin tavoitteeseeni. Miksi en pääse tavoitteeseeni, vaikka olen kovasti yrittänyt? Asia vihdoin valkeni minulle. Olen yrittänyt muutosta aina pelko edellä ja stressin pyörteissä. Olen pelännyt jo valmiiksi, että epäonnistun, joka on entisestään lisännyt stressiä ja sehän ei todellakaan auta muutoksessa. Olen miettinyt mitä muut sanovat, jos epäonnistun. Olen pelännyt, etten riitä muille tällaisena. Olen siis yrittänyt muutosta aina hampaat irvessä ja verenmaku suussa. Tekemisestä on puuttunut rakkaus ja kunnioitus omaa itseä ja vartaloa kohtaan. Olen ymmärtänyt, että minun tulee oppia hyväksymään itseni ensin juuri tällaisena kuin nyt olen.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, ei ole välttämättä kaikille itsestäänselvyys, eikä edes aina niin helppoa. Sitä vaikeuttaa eniten oma ego. Toisinaan myös ympäristön paineet ja hiukan vääristyneet kauneusihanteet vaikeuttavat oman itsensä hyväksymistä. Varsinkin sosiaalinen media on kuin jyrä, jonka alle ainakin itse olen jäänyt usein. Kaikki tämä selfiekulttuuri aiheuttaa ainakin minussa tietynlaista stressiä, ehkä jopa kateutta. Yhä useammin löydän itseni ihastelemassa muiden instassa jakamia bikinkuvia, vaikka senkin ajan voisin käyttää oman itseni arvostamiseen. Toisaalta jos jotain positiivista, niin kyllähän niiden toisten muutoskuvista saa itsekin voimia jatkaa tavoitteidensa eteen taistelua.

Edelleenkin minulla on tuo sama tavoite. Nyt etenen kuitenkin vauvan askelin, itseä ja kehoa kunnioittaen. Teen muutoksen itselleni, en muille. Opettelen käyttämään energian siihen, että etsin itsestäni ensin hyviä ja kauniita kohtia, enkä niinkään niitä rumia. Opettelen hyväksymään kehoni tällaisena ja yritän opetella rakastamaan sitä.Pienet tsempit tähän loppuun. Muistetaan olla itselle armollisia. Rakastetaan itseämme. Me itse olemme pahin kritiikin antaja, joten puhutaan itsellemme kauniisti ja kunnioittavasti. Ei verrata itseä muihin. Ei ole toista sinua, olet uniikki. Älä ruoski itseäsi, vaan rakasta itseäsi.

Haastan kaikki seuraavaan; Menkää tänään peilin eteen ja katsokaa peilistä kurkkaavaa erityistä ja ainutlaatuista olentoa ja sanokaa itsellenne; Damn, sä oot huikee ja kaunis! <3Rakkaudella,

Eve