Hiljaisuutta, kiitos!
Keväällä kuulin hiljaisuuden kutsun. Meteliä tuntui olevan joka puolella, eniten omassa päässäni. Etsiskelin sopivaa tapaa päästä hiljaisuuteen, googlettelin retriittejä, mutta mitään sopivaa ei tuntunut olevan tarjolla. Ostin hiljaisuus-teemaisen verkkokurssinkin, joka -yllätys, yllätys – jäi tekemättä.
Alkusyksyllä työkaverini jutteli olevansa menossa seurakunnan järjestämälle hiljaisuuden retriitille. Kokemusta vastaavista hänellä oli jo useammalta kerralta, joten päätin itsekin antaa asialle uuden mahdollisuuden. Kuin tilauksesta silmiini sattui kirjoitusteemainen hiljaisuuden retriitti. Ajattelin saavani kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kirjoitusharrastukseni oli jo pidemmän aikaa kaivannut kunnon potkua persuksiin ja tässä se tulisi. Tiesin, etten saisi tartuttua kynään ja paperiin ilman kannustavaa, ulkopuolista tukea. Ennen kuin itsekään kunnolla tajusin, olin jo ilmoittautunut hiljaisuuteen kokonaiseksi viikonlopuksi.
Odotin retriittiä innolla. Into oli sitä suurempaa mitä kovemmaksi häly elämässä kävi. En pysty viime kesän ajalta palauttaa mieleeni montaakaan sellaista hetkeä, jolloin olisin oikeasti rentoutunut ja huilannut. Olin hyväksynyt elämäntilanteeni levottomuuden, mutta koko systeemini kaipasi siitä huolimatta kunnon paussia. Viikonloppu ilman ulkopuolisia vaatimuksia, yksin mutta porukassa ja täydessä hiljaisuudessa kuulosti taivaalliselta! Toki retriitin uskontoaspekti mietitytti. En ole kuulunut kirkkoon muutamaan vuoteen, ja pakollisissa kirkossa vietetyissä siirtymäjuhlissakin olen kokenut viime aikoina suurta vierauden tuntua. Miten selviäisin tästä? Ennakkotiedoissa kuitenkin kerrottiin, että kaikki retriitin ohjelma olisi vapaaehtoista. Se huojensi mieltäni. Voisin sivuuttaa hengellisen puolen ja keskittyä siitäkin vapautuvissa hetkissä kirjoittamiseen.
Lähtöpäivänä pakkailin tavaroitani kuitenkin melkoisen ristiriitaisissa tunnelmissa. Kauan kaivattu viikonloppu oli vihdoin alkamassa, mutta mieleni oli lähtöä vastaan. Syksy oli pitkällä, ja silmäillessäni puutarhaani näin monta juttua odottamassa tekijäänsä. Oli luvattu hyvää ilmaa ja ajattelin, että koko lähdössä ei ollut mitään mieltä. Lähteä nyt jonnekin vain olemaan, kun tekemistä kotonakin olisi vaikka kuinka paljon! Sisäisestä vastustuksesta huolimatta pakkasin laukkuni ja lähdin matkaan.
Perillä retriittipaikka huokui rauhaa. Vieressä oli järvi, jonka pinnasta valo siivilöityi kauniisti syksyiseen maisemaan. Pihapiiriä koristivat valtavat tammet. Heti rakennusten takana alkoi kallioinen metsä. Syksyinen maisema oli valmis ottamaan hälyisän mieleni vastaan, mutta suurista odotuksistani huolimatta minun ei ollutkaan helppoa antautua rauhaan. Paitsi tekemättömät puutarhatyöt kotona, minua vaivasi toinenkin asia, nimittäin tulevat unet. Nukun tavallisesti vieraissa paikoissa huonosti, joskus oikeastaan olemattomasti, enkä ole tottunut nukkumaan yksin. Majoitushuoneen kalustus oli koruttoman niukka, käsittäen kapeimman mahdollisen sängyn ja pienen lipaston sekä tuolin. Kyseinen peti ei lupaillut hyviä unia, pikemminkin päinvastoin. Kauhuskenaarioni olikin, että palaisin viikonlopun jälkeen kotiin rättiväsyneenä pussit silmien alla ja edessä olisi pitkä työviikko ilman kunnon unien suomaa viikonloppulepoa.
Saapumispäivä kului pitkälti kamppaillen oman mielen vastustuksen kanssa. Alussa oli lupa puhua, mutta koska osallistujat olivat tulleet olemaan hiljaa, lauseet olivat harvassa ja ne esitettiin lähes kuiskaten. Hiljaisuuteen laskeutuminen tapahtui päivällisen ja alkuinfon jälkeen. Vietin aikaani huoneessani yksin tehden käsitöitä ja lueskellen, sekä koittaen saada mieltäni asettumaan sille varsin outoon tilanteeseen. Puhelimeni asetin lentotilaan, sillä retriitin ohjeistuksessa oli suositeltu puhelimesta irtautumista osana hiljaisuutta. Huoneessa oli pieni infokirjanen liittyen hiljaisuuden retriitteihin. Siinä olevat mietteet rauhoittivat hälisevää mieltäni. Sieltä luin olevan ilmeisesti ihan tavallista, että hiljaisuus tuntuu meistä nykyihmisistä oudolta, ja että mieli saattaa aluksi olla meluisa ja hätäileväinen. Kirjasessa vakuutettiin, että kun vain antaa itselleen luvan laskeutua hiljaisuuteen, mieli asettuu kyllä ja hiljaisuus muuttuu parantavaksi tilaksi.
Näitä ajatuksia tutkiskellen päätin antaa mahdollisuuden iltahartaudelle. Sen jälkeen tarjolla olleella iltapalalla hämmästelin, miten normaalilta tuntui syödä tuntemattomien ihmisten kanssa saman pöydän ääressä hiljaisuudessa, vain vaimean klassisen musiikin soidessa taustalla. Hämärän laskeutuessa kävelin majapaikkaani, kävin suihkussa ja olin aloittamassa lueskelua kun se sitten iski -käsittämätön rauhan tunne! Yhtäkkiä tuntui, että kaikki oli ihmeen hyvin. Olin täällä, yksin mutta muiden ympäröimänä, hiljaisuuden sylissä. Alkoi väsyttää ja päätin antautua yölle. Nukkuisin tai en, tunne siitä että saisin joka tapauksessa pitkästä aikaa kunnolla levättyä valtasi minut.
Ensimmäinen yö oli hieman levoton. Kuulin, miten seinien takana joku valvoi, ovet kolisivat. Jotain putosi, joku käynnisti autoa pihassa aamulla todella aikaisin, kun oli vielä ihan hämärää. Silti nukuin paremmin kuin vieraassa paikassa olen vuosiin nukkunut. Heräsin virkeänä ja uteliaana, innokkaana ottamaan vastaan mitä päivä tuo tullessaan.
Oli oudolla tavalla normaalia olla hiljaa, kun kaikki muutkin olivat. Hiljaisen ruokailun lisäksi myös täydessä hiljaisuudessa vietetty sauna ja uintihetki olivat itsessään elämyksiä. Kun suut olivat kiinni, energiat puhuivat paljon. Kaikkialla oli rauhallinen, tyyni energia. Paikan luonto tuli lähelle, äänet kuuluivat paremmin. Laineet liplattivat, jossain huusi lintu, tuuli humisi.
Kirjoitusharjoitukset olivat herätteleviä, puhdistavia, rankkojakin. Kirjoitimme itsestämme. Tuntui kuin olisin palannut kauan kadoksissa olleen ystävän pariin. Kirjoittaminen tuntui luonnolliselta.Tunsin valtavaa kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä minulla on. Olin pysähtynyt, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan todella pysähtynyt, ja seisahtunut maailma näytti kauniilta. Hiljaisuudessa oli ja on jotain todella pyhää ja sanalla sanoen parantavaa. Ymmärsin heti, miksi ihmiset palaavat kerta toisensa jälkeen näille retriiteille.
Toisena yönä nukuin vielä edellistäkin paremmin. Tosin siinä vaiheessa askeettinen peti alkoi näyttää keski-ikäistyvälle keholleni todelliset kasvonsa, ja asennon löytäminen oli hankalaa, alaselkäni vetäessä yhä enemmän jumiin. Toisena aamuna hiljaisuus tuntui jo yllättävän normaalilta. Oikeastaan jännitti enemmän se, jaksaisinko puhua taas kun sen aika tulisi.
Päätöspiirissä oli määrä päättää hiljaisuus. Olin rikkonut sen jo paria tuntia aiemmin, sillä retriitin ohjaajilta oli mahdollisuus varata henkilökohtainen vartin jutteluaika. Aluksi olin ajatellut, etten tarvitse aikaa, mutta mieleni muuttui lauantain kuluessa. Hiljaisuus nosti sisuksiini kertynyttä tavaraa, jota halusin päästä purkamaan luottamuksellisessa keskustelussa, ja vieläpä täysin ulkopuoliselle henkilölle. Se tuntui hyvältä mahdollisuudelta.
Ja mitä tulee siihen jännittämääni uskonnollisuusaspektiin, selvisin siitäkin kunnialla. Osallistuin vain joihinkin lyhyisiin hartauksiin. kuten iltahartauteen. Kun otin fokukseksi rauhan tunteen, pystyin sivuuttamaan sellaisen sisällön, joka ei osunut itselle. Jos uskonnollisuus mietityttää todella paljon, kannattaa etsiskellä sellainen hiljaisuuden retriitti, joka ei ole vakaumuksellinen. Niitäkin on!
Kotiväkeä oli ikävä, joten kotiin palaaminen tuntui viikonlopun jälkeen mukavalta. Mutta se rauha, johon pääsin käsiksi… se kesti lähestulkoon koko seuraavan viikon, kunnes mieleni taas peittyi maailman melskeeseen. Olen kuitenkin äärettömän kiitollinen jo siitä tietoisuudesta, että minun on mahdollista saavuttaa tuollainen rauhan tilan. Se vaatii vain puitteet, hiljaisuutta ja sen, että hetkeksi päästää irti ja asettautuu maailmankaikkeuden kannateltavaksi. Se ei ole minulle (ainakaan vielä) mahdollista koko ajan, mutta aion palata hakemaan sitä pienissä palasissa hiljaisuuden sylistä.
“Hiljaisuus ei ole vuorten huipulla.
Melu ei ole kaduilla ja toreilla.
Molemmat ovat ihmisen sydämessä.”
Hiljaisuuden valoa,
Katja
