Alkuvoimainen nainen, minä muistan sinut
Nainen alkuperäisessä merkityksessään on tässä maailmassa eksynyt kotoaan. Hän kävelee nukuksissa, karmallisen äitilinjansa jalanjäljissä ja johtaa itsensä yhä syvemmälle kuivaan erämaahan. Feminiini on puhtaimmillaan virtaavaa vettä, raikasta, puhdistavaa ja uudistavaa. Erämaa kuvaa täydellisesti tilaa, jossa olemme unohtaneet ja johon olemme unohtuneet. Näin meille monelle käy elämän poluilla. Joudumme hylkäämään itsemme ja alamme seuraamaan harhautunutta ääntä, kuin väärää valoa. Tuo harha kertoo, että aarre on aina seuraavan kulman takana. Se ajaa meidät elämään ulkopuolellamme ja irtaantumaan kehostamme.
Kun olemme irti kehostamme, alamme toimimaan hullunkurisesti. Valitsemme huonon ravinnon, seuraamme epäluonnollista rytmiä ja sitoudumme kehollemme sopimattomiin ohjenuoriin. Luotamme liiaksi tutkimustietoon ja siihen, miten aina on tehty, imeydymme valtavirran mielipiteisiin ja luotamme sinisilmäisesti auktoriteetteihin. Elämme itsestämme irti, ulkoisen maailman armoilla. Rakennamme identiteettimme näistä ulkoisista palikoista, uuvumme, masennumme, sairastumme. Elämme kuolleena.
Mitä sitten on se jokin tämän kaiken edellä kuvatun vastakohta? Missä on valoa ja totuutta? Pyhä feminiini odottaa, milloin huomaat hänet kytevänä sydämessäsi ja havahdut hänen väsymättömään kutsuunsa. Hän kaipaa sinua, hän kaipaa henkiinherättäjäänsä.
Miten voimme tavoittaa Pyhän feminiinimme? Tässä maailman ajassa se kysyy hidastamista, hereille havahtumista, ajatonta aikaa. Pyhää feminiiniä kutsuu esiin taide, luovuus, sydämen vuodattamien, hiljentyminen, meditointi, musiikki, luonto, luonnollinen ravinto, erilaiset kehoterapiat, kaikki pienet ja suuret itsensä hoivaamisen eleet ja näiden kaiken äärelle läsnäolevaa pysähtymistä.
Kuin rakastava sieluäiti, alamme mekin hoivaamaan kehoamme, mieltämme ja psyykettämme. Emme enää petä itseämme, emme enää jätä itseämme. Kuuntelemme, mitä unohdetulla on meillä sanottavana. Ymmärrämme, lohdutamme ja rakastamme ehdoitta. Olemme itsemme puolella. Teemme haastaviakin valintoja sanoaksemme itsellemme kyllä. Saatamme joutua kertomaan asioille, olosuhteille ja ihmisille, että en voi jäädä enää tähän, minä lopetan tämän, päästän tästä irti ja menen nyt.
Matkalla löydämme itsestämme voiman, ei yhtään vähempää kuin upean naiseuden voiman, kulkiessamme läpi kaikki ne seuraamukset ja tunteet, mihin nämä luopumiset johtavat. Riisumme roolivaatteemme ja alamme synnyttämään itseämme uudelleen. Alamme oivaltamaan todellista luontoamme ja sen esiintulo saa meissä kauan sitten unohdetun liekin syttymään. Jätämme sisäisyytemme ’ilkeän äitipuolen’ sen hurjistumisesta huolimatta, kun kävelemme uuteen auringonnousuun. Alamme ymmärtämään ainutlaatuisuutemme kauneuden, kuulemaan omat syvät tarpeemme ja niiden täyttämisestä tulee tärkeintä maailmassa. Tämä muuttaa elämämme täysin. Heräämme kaikki-Äitimme sylistä. Tuo kaikki olikin vain pahaa unta.
Kaikki-äitimme edustaa meissä feminiinistä perusajatusta. Sen voima nousee syvältä maasta ja korkeammasta sydämestä. Korkeampi sydän on abstraktimpi tapa lähestyä kaikki-Äitiämme, mutta se on ainoa polku päästä lähelläkään sen meissä elävän vaikutuksen hahmottamista. Äiti Maa on villi ja sielukas luontomme, vaistonvarainen alkuvoimamme. Pyhä äiti on korkeampi osamme, joka elää sydämen kautta ja on täynnä kirkkautta ja lempeyttä. Se on ikuista ymmärrystä ja hänen silmiensä alla ja sydämensä sykkeessä lepäämme jokaisessa hengenvedossamme.
Harva meistä on saanut kokea äitimme lohdun ja hoivan syvällä, ehdottoman rakkauden tasolla. Harva meistä on saanut mallin häpeilemättömästä kehollisuudesta niin syvästi että kaikki-Äiti olisi voinut sisäistyä meihin kokonaisuudessaan, eheäksi osaksi minuutta. Äidit välittävät kipujaan siinä määrin tyttärilleen, että elämme kaikki enemmän tai vähemmän haavoittuneen feminiinin vallan alla, kunnes elämä sysää meidät tietoiselle parantumisen tielle.
Haavoittuneen feminiinin valta on julmaa. Pahimmillaan se työntää aina uudestaan nurkkaan häpeämään. Se epäilee, riistää ja manipuloi. Nautinto on syntiä, ilo kateutta herättävää, oman tahdon ilmaiseminen kiellettyä. Tällaisen riiston alaisena nainen päätyy toteuttamaan itseään sabotoivaa kaavaa läpi elämänsä. Putoamme niin matalaan värähtelytaajuuteen, että elämä on selviytymistä päivästä toiseen.
Tiettyyn pisteeseen saakka me harhautamme itseämme tästä ahdingostamme mitä ovelimmin keinoin, hyvin alitajuisesti. Maailmahan on täynnä nopean tyydytyksen ja turruttamisen keinoja. Nykyään on helppoa pysyä irti kehosta, hauskankin varjolla. Viihdettä ja viihdykettä ei tarvitse lähteä hakemaan kauempaa kuin puhelimen ruudun päästä. Rakennamme kulisseja, sekin on helppoa, yhteiskunnan tukemaakin. Oletko jo herännyt siihen, kuinka meitä työnnetään tiettyyn (tuottavaan) muottiin?
Kuitenkin vain kehomme on portti alkuvoimaiseen, korkeampaan osaan. Tuo olemuksellisuus ei koskaan löydy ulkopuoleltamme, ei kiiltokuvaelämästä, ei statuksesta, ei maineesta ja kunniasta, ei rahasta, eikä se saavu elämään uhriutumallakaan.
Kehossamme asuu feminiininen viisaus, ikiaikainen pyhyys ja sen kuiskaus; ’olet kaunis ja valovoimainen, lempeä, viehkeä, voimallinen, totta. Olet raakaa maata ja taivaallista kaiken läpäisevää rakkautta’. On elämää muuttavaa alkaa kuulla tuo totuus jokaisessa hengenvedossansa. Se kantaa ja kannattelee naisen läpi minkä tahansa kärsimyksen.
Kehossa saamme yhdistyä Maa Äitiimme, kehon kautta tulemme linjaukseen. Sukellamme traumakerrostemme läpi ja kalibroimme kehojärjestelmäämme samalla uudestaan. Mitä lähemmäs pääsemme ydintämme, sitä voimallisemmin alamme avautumaan autenttisuudellemme. Alamme erottamaan, mikä ääni on totta ja mikä hurjistuneen, itsensä kadottaneen, haavaisen feminiinin tulen sylkyä.
Löydämme villin sisältämme ja siitä valjastuu feminiinisen, alkuperäisen voiman, esiaste. Se on kuin portti vapauteen. Nainen alkaa tunnistaa omaa arvoaan vihan ja raivon kautta. Hän alkaa nähdä naiseuden totuuden silmin. Hän näkee nyt, miten valtavan voimattomana onkaan elänyt, miten hän on uskonut valheelliseen tarinaan itsestään. Villinainen vapauttaa itsensä valheellisesta synnistä ja kutsuu takaisin sen, mikä on kateuden viiltävillä veitsillä veistelty pois. Villinainen ottaa ohjat käsiinsä ja omistaa itsensä ja totuutensa sellaisenaan, vihdoin. Hän riuhtaisee itsensä irti viimeisistäkin häpeän kahleista, omistaa myös kehonsa ja sen kaikki nautinnot. Hän löytää itsestään ekstaattisen paratiisin, jossa hän elää yhdessä luonnollisuuden kanssa, hän on luonto itse. Vapaa, syklinen, viisas. Roihuava, räiskyvä, tyyni ja valpas. Kokonainen luonnonvoima.
Hän huomaa, että Feminiininen upea pyhä voima on yhtä kuin hän. Hän oppii tunnistamaan syviä tarpeitaan ja täyttämään niitä rakkaudellisella tavalla. Hän uskaltaa kuulla itseään, hän on irti ulkoisen maailman käsityksestä siitä, mitä on olla nainen, mikä on naisen rooli ja missä raameissa hänen on odotettua toimia. Kiltti miellyttäjä on vain harmaat ääriviivat mennessä, katkeroituva uhriutuja on vain hullunkurinen, unohdettu näytelmä.
Monet uskonnot palvovat Isä Taivasta ja Pyhä äitikin saa osansa, mutta Äiti Maa on unohdettu. Tämä äitiaspekti ei ole mikään pyhä maria äiti teresa. Hän on jotakin muuta, monissa tulkinnoissa täysin paheksuttavan rietasta, hallitsematonta ja syntistä. Hän ei mahdu uskonnolliseen ’pyhyyteen’ millään muotoa. Pyhä Äiti on usein länsimaisessa uskonnollisessa ajattelussa vain sivuosassa. Pääosassa on isä ja poika. Äiti ja Neitsyt ovat sivujuonne. Intensiivistä, roihuavaa, maata järisyttävää, vihan voimaakin ilmentävää äitiaspektia, ei tunnusteta.
Kuitenkin tässä maailman ajassa alamme löytämään tätä aspektia itsestämme uudelleen, häpeän alta. Nykyiset maailman olosuhteet, kuten kaikki räikeä epäoikeudenmukaisuus, antavat myönteisiä tuulia. Silloin nousee feminiini voimassaan, sellaisessa, joka muuttaa maailmaa! Tämä äitiaspekti nostaa naisen sisäisesti arvoonsa. Oivallat, kuinka hemmetin arvokas sinä oletkaan, kaikkinesi! Tarvitsemme villin maaäidin primitiivistä vihanleiskuntaa, jotta muistaisimme paikkamme täällä maallisessa maailmassa.
Jos meissä elää vahvana vain lempeä, hoivaava, ymmärtävä, lohtua antava Pyhä Äiti aspekti, meistä tulee helposti ovimattoja. Marttyyreita. Toisten eteen oman terveytensä uhalla uhrautuvia. Siten passiivis-aggressiivisia ja lopulta katkeroituneita. Sairastutamme itsemme. Pyhä Äiti voi ilmentää meissä jumalallista rakkaudellista loistoaan vain Äiti Maan ollessa omassa luonnonvoimassaan.
Meidän on tarpeellista ymmärtää jotakin keskeistä vihan voimasta sen sijaan että sitä pidettäisiin negatiivisena tunteena. Epäterve viha projisoituu ulos päin ilman sen rakkaudellista alkuperäistä tarkoitusta, usein tuhoavana raivona tai manipuloivana hiljaisena tuhoajana. ’Terve viha’ on sen sijaan sisäisyyden polttoainetta. Oikein suunnattu viha saa aikaan erittäin transformatiivista nostetta. Terve viha sanoo, nyt riittää, tämä ei ole minun arvoistani, minä ansaitsen parempaa. Minun tarpeeni ansaitsevat tulla kohdatuksi, tässä menee raja. Ja se raja ei ole elastinen, kun kyseessä on sisäinen pyhäkköni. Piirrän ympärilleni kehän ja päätän, kuka tulee sisään ja kuka pysyy ulkona. Huudan EI! Se on leijonaäidin karjuntaa! Minä ilmaisen itseäni juuri sellaisena kuin olen ja se on mahtavaa! Meidät kiltteyteen kasvatetut löytävät vihdoin oman tahdon terveellä tavalla.
Viha täysin omaksi polttoaineeksi käytettynä muistuttaa omasta arvosta, mutta sen jälkeen on taas pehmennettävä sydäntä, ettei kuitenkaan rakentaisi muuria itsen ja muun maailman välille. Tarvitsemme sisällemme molemmat äitiaspektit, sekä villin että raukean. Kaikki-Äidin. Tarvitsemme kalliomme, tarvitsemme lohtumme. Tarvitsemme kokonaisen naiseuden valjastamista, tämän yhteyden vaalimista. Itsemme kautta säteilemme tuota lempeän-leiskuvan-voimallisen-raukean alkuperäistä olemustamme maailmaan. Silloin herätämme unohdetun toinen toisessamme ja tulemme hierarkioista piireihin, yhteisöiksi, jotka puhuvat sielusta ja valitsevat sydämestä. Näin laskemme itsemme takaisin luontoon kiinni, sinne, missä naiseus kukoistaa.
/ karoliina
@tuulissakaks
@tietoinen.parisuhde
