Kannattaako tehdä baby?
Viime päivinä olen kuullut pari kertaa kommentin, että minua ja babya seuratessa ei tee mieli tehdä omia lapsia. Yhteisen elämämme kokemuskokoelmasta löytyy vatsavaivoja, vaunukapinaa, väsymystä, lihasjumitusta ja babyn, sekä maman kyynelputouksia. Toki on muutakin, mutta siihen palaan myöhemmin.Muistan itsekin ajatelleeni joskus, että miksi ihmiset tekevät lapsia. Kuulemieni tarinoiden mukaan babyn syntymän jälkeen parisuhteet lentävät romukoppaan, vanhemmista tulee valvottujen öiden jälkeen silmäpussi-zombieita, omaa aikaa ei ole välttämättä edes oman selän rapsuttamiseen ja pankkitilillä on kuukauden puolessa välissä enää vain yksinäisyyttään itkevä euro. Ei kerta kaikkiaan pääse välttämättä edes high healing – festareille löytämään kadonneelta tuntuvaa sieluaan, koska babyllä voi olla muita suunnitelmia.
Palaan nyt kuitenkin omaan kokemukseeni ja vaikkapa vatsavaivoihin. Erään rokotuksen jälkeen (harkitsen osan rokotusten poisjättämistä) babyni oli kaksi viikkoa täysin pois tolaltaan. Hän itki aamusta iltaan, niin sanottu kakkonen lopetti tulemisen ja päiväunet jäivät lähes kokonaan pois.
Niin, että miksikö joku, etenkin yksinhuoltaja, tahtoisi koskaan joutua tuollaiseen tilanteeseen? Lihakset kipeinä ja lopulta itkut silmissä pidin rakastani sylissäni, sekä paijasin ikuisuudelta tuntuvan ajan. Sukulaiset olivat 400 kilometrin päässä ja paljon hoettua turvaverkkoa ei juurikaan ole tai ei ollut silloinkaan.
Entäpä vaunukapina? Kaiken tämän jälkeen pikkutyyppini ilmoitti erittäin kovaäänisesti, ettei hän aio olla vaunuissa hetkeäkään. Treenasimme asiaa ja nyt olemme päässeet siihen, että se onnistuu joinain päivinä. Toisina päivinä ei, isolla eellä. Tämän jälkeen olen alkanut etsiä myös uusia ratkaisuja ja nyt koeajellaan siis kantoreppua, sekä kantoliinaa.
Jälkimmäisen sitomisen oppiminen on vienyt paljon aikaa, mutta harjoitus tekee super-maman. Ehkä. Ensimmäisestä kantoliinakokeilustamme lähetin videopätkän äidilleni ja se on onneksi vieläkin kännykässäni. Olin NIIN onnellinen, että melkein nauroin ääneen ja ainakin hymyilin jokaiselle vastaantulijalle baby liinan sisällä.
Nyt en voi käsittää miten olen saanut poikani sellaiseen viritelmään ja voi vastaantulevat ihmiset. Onneksi en ole osannut lukea heidän ajatuksiaan, koska olen varmasti näyttänyt asuinalueemme baby-kreiseiliältä.
Videopätkä saa minut nauramaan joka kerta, palatessani siihen. Niin, nauramaan. Aloin jossain vaiheessa ajatella, että äitiys on melko vakavaa hommaa. Netti pursuaa kirjoituksia, joissa äidit tuntuvat niin kovin täydellisiltä. Jopa niin paljon, että se alkoi tuntua todelta. Tajusin olevani kaukana siitä ja se toi helpotusta. Ehkä joku syntyy äidiksi, mutta minä opettelen sellaiseksi.
Olen myös kuullut ”legendoja” helpoista vauvoista, jotka eivät juuri itke ja vain hengaavat aikuisen mukana ikuisesti hymyillen. Toki heitäkin varmasti on ehkä yksi sadasta pikkutyypistä ja hyvä niin. Heidän vanhemmillaan on varmasti omat oppiläksynsä ja juuri heille oikeanlainen easy-baby -kokemus.
Olen nimittäin huomannut, että vauvoja ei voi tilata itsensä viihdyttämiseksi. Etukäteen ei voi päättää, että millainen oma baby on. Tämä jos jokin tässä maailmassa opettaa ehdotonta rakkautta ja parhaimmillaan läsnä olemisen taitoa elämässä juuri niin kuin se meille annetaan. Seuraavan kerran kuin annan kiukun ja epätoivon päihittää, voitte muistuttaa minun sanoneeni näin. Tai no, ei. Kannattaa odottaa hetki.
Niin tosiaan ne itkut. Ne tunteet, jotka nousevat pintaan etenkin silloin kuin mama on todella väsynyt. Niinä hetkinä mitkään estot eivät toimi ja itseään on lähes mahdotonta huijata. Ylös saattavat nousta antiikin ajoilta saakka peräisin olevat kiukut tai jopa lähihistoriassa syntyneet surut. Aikaisemmin niitä on ehkä voinut painaa takaisin syvälle piiloon, mutta nyt kontrolli ei useinkaan enää onnistu. Se vie liikaa energiaa.
Tässäpä vasta mahdollisuus! Siis hyväksyä ne, parhaillaan jopa laskea niistä irti, mutta ainakin antaa niiden olla. Ihan siinä ja sellaisinaan. Voi vain rakastaa itseään niiden kanssa, vaikka ei olisi vielä valmis luopumana ihan kaikesta.
Kuitenkin niin, etteivät ne sieltä alitajunnan syvyyksistä huomaamatta ohjaisi niin paljon omaa toimintaa. Mikä ihanampi lahja, itselleen ja omalle lapselleen kuin opetella rakastamaan itseään, sekä harjoitella vastuun ottamista omista tunteistaan. Kuinka hienoa olisi näyttää hänelle esimerkkiä itsensä hyväksymisestä epätäydellisen oman asuinalueen täydellisenä kreiseiliä mamana.
Jos totta puhutaan, niin babyn kanssa eläminen on tietenkin paljon muutakin kuin haastetta haasteen perään. Se on sekoitus vähän kaikkea, niin kuin elämä yleensäkin. Mamana oleminen on todellakin täynnä myös uskomattoman kauniita hetkiä, jolloin toinen nukkuessaan näyttää pieneltä söpöltä menninkäiseltä. Tai juttelet hänelle ja huomaat, että baby tajuaa. Omalla tavallaan, mutta silti. Hän vastaa sinulle maailman suurimmalla hymyllä, intensiivisellä katseella tai hienolla ilmeellä.
Hänen läheisyytensä ihoasi vasten saa sydämesi ilotulituksiin ja hänen olemassa olonsa itsessään tuntuu suoranaiselta ihmeeltä. Babyn kanssa eläminen on myös erittäin hauskaa ja jopa viihdyttävää. Mamana oleminen tuo siis koko maailman tunteiden kirjon sinulle tarjottimella pienoiskoossa niin, että tiedät todella olevasi elossa. Jääköön tämä kaikki kuitenkin jonkin toisen blogitekstin aiheeksi.
Edelleenkin siis rakastan mamana olemista, rakastan hyvin, hyvin, hyvin paljon babyani, enkä kaipaisi elämääni mitään muuta juuri nyt. Paitsi hierontaa ja aikaa joogailuun ja sellaista tiettyä suklaata ja ja ja lisää unta…..Tämä on kuitenkin tähän astisen elämäni kauneinta ja ihaninta aikaa ja minä olen elänyt paljon. Kannattiko siis tehdä baby? Kysymys tuntuu oikeastaan hölmöltä, mutta vastaus siihen on, että Kiitos.
