Pelosta takaisin kehoon

Illan varjot laskeutuvat ympärilleni ja se on herkkua alitajunnalleni. Hämärä ja hiljaisuus ovat, kuin lahja siellä piilottelevalle pelolle. Ei ole päivän hälinää ja valon aktivoimaa maailmaa, jotka helpottavat hankalilta tuntuvien tunteiden harhauttamista. Kaiken ilon, luovuuden, inspiraation ja onnellisuuden rinnalla minussa on siellä syvällä pelkoa. Se pelko pelottaa minua.

Mitä jos lapselleni tapahtuu jotain pelottavaa, tai minulle itselleni. Pelko, pelko ja pelko. Se on niin pelottavaa, että se tuntuu suorastaan lamaannuttavalta. Se saa melkein jähmettymään paikoilleen, se pelko. Toisaalta paradoksaalisesti tekee mieli paeta tätä tunnetta, ihan minne vain ja vauhdilla.

Minussa herää halu turruttaa pelko, vaikkapa erityisen hauskalla tv-sarjalla. Näin on helppoa saada huomio pois kehosta, joka alkaa jännittyä. Pelko saa olkapääni puristumaan kohti rintakehääni ja hengitykseni jää vähän niin, kuin puolitiehen. Ilma yrittää kurkottautua palleaan saakka, mutta pysähtyy eräällä tavalla ennen aikojaan jääden jumiin ja katkonaiseksi.

Haluaisin juosta yhtä kovaa, kuin sarjakuvien Nakke Nakuttaja, ettei pelko saisi minua kiinni. Toisaalta ajatus  pakenemisesta väsyttää minua ja kaiken maailman nakuttajatkin on jo nakuteltu. Vähän niin, kuin been there ja done that. Juoksu voi auttaa hetken ja olo saattaa jopa tuntua hauskalta, mutta vauhti ei voi koskaan kestää ikuisesti. Pelko palaa ja keho sanoo ERROR.

Olo on tukala ja epämukava. Ajatukset, joita pelko herättää, tuntuvat häiritseviltä. Aivan, kuin varpaani olisivat siirtyneet kilometrien päähän, vaikka oikeasti yletyn niihin sormillani. Näin käy, kun meinaan livahtaa selviytymistilaan. Tällöin yritän olla huomaamatta sitä, mitä kehossani tapahtuu, joten siirrän huomioni päähän. Ajatukset alkavat pyöriä ympyrää, kuin linkousvaiheessa olevat pyykkini pesukoneessa.

Mieleni meinaa keksiä strategioita, jotta oloni helpottuisi. Mietin tv- sarjaa, joka saisi minut nauramaan. Selaan jo tv-ohjelmien valikoimaa, mutta en löydä mitään sopivaa. Olen epätoivoinen, mutta jostain löydän voiman lopettaa. Pysähdyn ja olen paikoillani hetken. Huh, miten vaikeaa. Itkettää ja pelottaa. Poikani on ihaninta, kauneinta, hauskinta ja rakkainta mitä koko maailmassani on.

Pelkään, että ajatukseni luovat jotain kauheaa. Pelkään myös, että jos en ajattele, niin en ratkaise jotain tärkeää. Ajatukseni ovat yhä linkousohjelmassa ja ymmärrän, että se pitää pysäyttää. Alan hengittämään niin että kuvittelen meren aaltojen samalla virtaavan pallean kohdalla edes takaisin. Aluksi tuntuu, että vesi ei pääse liikkumaan siellä sijaitsevan esteen vuoksi, mutta pikku hiljaa pato alkaa sortua.

Hetkien jälkeen hengitykseni (ilma) palaa palleaani ja sormeni ylettyvät taas varpaisiin. Ajatusteni tahti hidastuu meren aaltojen tahtiin ja keskivartalossani alkaa tuntua ihanaa virtausta.  Se rentoutuu ja pintaan nousee muistoja. Otan ne vastaan ja vain katson niitä. Annan merenaaltojen kulkea edes takaisin niin pitkään, että alan tuntea rauhoittavaa lämpöä kehossani.

Pikkuhiljaa annan huomioni laskeutua alas jalkapohjiini saakka, joista kuvittelen merenaaltojen huuhtoutuvan ylös aina päälakeeni asti ja sieltä takaisin alas. Toistan tätä niin, että alan tuntea koko kehossani ihanaa, rauhallista virtausta. Sitä on vaikeaa kuvailla ja käyttäisin sanaa euforia, jos oikea sana olisi euforia. Se on kuitenkin väärä sana, koska olo on äärimmäisen rauhallinen. Aivan, kuin lämpö silittelisi minua sisältä päin.

Alan yhdistyä takaisin itseeni ja oloni tulee eräällä tavalla kokonaisvaltaiseksi. Olen kokonainen, kehossani ja turvassa. Kehoni kantaa minua ja pitää minut vahvassa yhteydessä maailman kaikkeuden ikuiseen liikkeeseen. Olen osa sitä ja annan itseni sykkiä sen tahtiin. Hengitykseni, vain tapahtuu. Itsestään ja esteettä.

Annan suolaveden valua poskiani pitkin ja huomaan sen muuttuneen helpotuksen kyyneliksi. Jännitys purkautuu kehostani ja tunnen jokaisen soluni itsessäni. Oloni on rauhallinen ja turvallinen. Uskallan olla hiljaa ja antaa elämän tapahtua. Huomaan, että juuri kehoni tuo minulle turvaa. Minun täytyy, vain palata siihen. Kerta toisensa jälkeen. Aina. Minun tulee antaa itseni tuntea se ja hengittää sillä. Kehollani, joka on yhtä tämän kauniin maailmankaikkeuden kanssa.

 

 

 

 

Lisää kirjoittajalta Ihanaa ja kippeetä-Täydellinen mama/Lotta-Leena Vornanen

Pelosta takaisin kehoon

Illan varjot laskeutuvat ympärilleni ja se on herkkua alitajunnalleni. Hämärä ja hiljaisuus...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.