Siellä missä on tuhkaa, sieltä nousee nainen omassa voimassaan

Naisen tie tässä maailmanajassa on brutaalia ja sotkuista, mutta silti niin kaunista ja voimallista, syntymää ja kuolemaa, uudelleen ja uudelleen. Kuin kuorisimme kerroksia päältämme, jättäisimme aina yhden puvun taaksemme ja astuisimme uuteen versioon itsestämme.

Tällainen kasvun tahti on tässä ja nyt mahdollista. On mahdollista tehdä harppauksia kohti kukoistusta. Yhtenä syynä näen hyvinvointivaltioiden pursuavan yltäkylläisyyden, jonka keskelle hukumme. Huomaamme, että aarretta ei ollutkaan. Emme saaneet täyttymystämme. Jäämme ihmetyksen tilaan ja pähkäilemme, mitä olemme käsittäneet väärin. On materialistisen elämäntavan kulta-aikaa, mutta myöskin havahtumisen aikaa. Heräämme siihen, kuinka turtana olemme kaiken haalimisesta, kuin se täyttäisi tyhjiön sisällämme.

Samalla ahdistumme globaaleista kriiseistä sekä sodista, jotka ravistelevat osaltaan kuplaamme juuri oikealla tavalla.

Heräämme myös uupumuksen ja masennuksen kautta yhä useammin. Alamme ehkä kyseenalaistamaan, mitä naiselta oikein vaaditaankaan tässä yhteiskunnassa. Mihin rooliin olemme kasvaneet, kenen näkemyksiä toteutamme. Jokin ei täsmää.

Syvällä sisällämme kytee liekki, joka on nyt valmis roihahtamaan.

Nainen joka kuulee kutsun

Hiljenny hetkeksi. Hengitä syvään, laske hartiasi. Kuka sinä olet? Jos päästäisit kaiken irti, mitä tai mikä, millainen olento jäisi jäljelle? Jos lopettaisit vihdoin raatamisen, suorittamisen, miellyttämisen, kamppailun, jos tiputtaisit otteesi ulkoiseen ja kohdistaisitkin koko tietoisuutesi sisäisyyteesi, mitä löytäisit. Uskallatko katsoa?

On olemassa selkeä, inhimillinen, myötätuntoa herättävä syy sille, miksi emme katso. Olemme valinneet näin joskus kauan sitten, sillä se jokin on ollut liian kipeää. Meillä ei ole ollut kapasiteettia käsitellä tuota kipua. Onneksi olemmekin saaneet painettua kaiken alitajuntamme varastoon, se on briljanttia ihmisen biologian ihmettä. Kuitenkin se muodostuu esteeksi ajan myötä, se sabotoi mahdollisuuksiamme voida hyvin tässä ja nyt.

Kuuletko, kuinka maailmankaikkeus, elämä, koko olemassaolo rukoilee sinua. Nainen, katso itseesi. Näe sinut. Ja mitä ikinä näet, ota se kokonaan vastaan. Sinussa on voima. Et ehkä usko siihen vielä, mutta se voima on olemassa, sillä se on jotakin alkuperäistä, syvältä juuristamme kumpuavaa, raakaa. Sellaista, joka tulee näkyväksi esimerkiksi silloin kun keho työntää lapsen synnytyskanavastaan maailmaan. Tällä tavalla sinä synnytät itsesi uudelleen eloon!

Kuulut elämälle

Pohjimmiltaan se syy miksi emme uskalla laskea jalkojamme täysin maahan, niin että todella juurrumme, on pelko täysivaltaisuudesta. Silloin nimittäin olisimme täysin vastuullisia. Meidän olisi nähtävä oma osamme kaikkeen ympärillämme ja elämässämme tapahtuvaan, meidän tulisi kohdata syyllisyytemme. Se on pelottavaa ja alitajuisesti kartamme sitä.

Miksi? Koska syvä uskomuksemme on, ettemme saa anteeksi. Uskomme että meidät tuomitaan. Että se olisi viimeinen vasaran isku pöytään. Katoaisimme tuhkana tuuleen tai vajoaisimme alimpaan helvettiin. Kaikki sortuisi. Siksi pidämme korttitaloa pystyssä uupumukseen saakka. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ennen kuin uskaltaudumme täyteen vastuullisuuteen, elämme harhaisessa vallan käsityksessä. Me ikään kuin uskottelemme itsellemme, että meillä on hallinta, kontrolli elämästä. Mutta todellisuudessa kestävää pohjaa ei ole.

Totuus, minkä tulet lopulta oivaltamaan, on että saat kaiken anteeksi. Aivan kaikki annetaan anteeksi. Se on kaunista, se on liikuttavaa, sillä se on niin totuudellista. Se on ainoa, mikä on totta. Sinun pitää vain ensin valita katsoa.

Sinä kuulut elämälle, ei niin että elämä kuuluu sinulle. Se tarkoittaa, että elämä kantaa meitä ehdottomassa rakkaudessaan. Tulet huomaamaan, että koko se koko pyhyys on vain odottanut, milloin päätät palata kotiin.

Nainen nousee aina uudelleen, itseään rakastamalla

Nainen on elämän synnyttäjä. Me luomme, hoivaamme, rakastamme, meillä on vahva yhteys kehoomme ja intuitioomme. Rakkaus meissä on yhtä vahvaa kuin elämä itse. Se on väkevää, sillä rakkautemme suorastaan sulattaa tieltään kaiken mikä ei ole totta.

Silloin kun päästää sisimmän kasvamaan, elämä voi muuttua jopa radikaalisti. Siinä itsessään on jo paljon prosessoitavaa. Saattaa olla vielä niinkin, että kohtaamme hylkäämistä ja halveksuntaa. Kohtaamme ennakkoluuloja niiden suunnalta, jotka eivät vielä ole omaan voimaansa yhdistyneitä. Meistä tehdään stereotyyppisiä olettamuksia. Nostatamme siispä toisissa pintaan käsittelemätöntä syyllisyyttä ja häpeää.

Hyvin konkreettisia asioita saattaa tippua elämästä nopeastikin. Se tekee kipeää, sillä olemme inhimillisiä ihmisiä, joiden elämää värittää hyvin todentuntuiset ja sinänsä totta olevat tunteet. Mitä enemmän löytää rakkauden kohtaa sisältään, sitä helpompi näistä luopumisista on selviytyä. Omalla matkallani vierelle jäi kahdestakymmenestä kaksi. Lohdun sanana, mitä syvemmälle itseensä etenee, alkaa uusia yhteyksiä saapumaan. Kuitenkin siirtymävaiheelle tunnusomaista on, että ihmisiä tulee ja menee tarkoituksena auttaa sinua kasvamaan ja kulkemaan eteen päin. Tie on siinä mielessä yksinäinen ja yksin henkilökohtainen kasvun matka on käytäväkin, vaikkakaan ei ilman tukea.

Itsensä äärelle pysähtyminen, niiden asioiden tekeminen mistä pitää, hyvien asioiden listaaminen, tärkeiden yhteyksien ylläpitäminen, niiden missä sinut hyväksytään kokonaisena, on eräitä tapoja hoivata ja rakastaa itseään. On ihanaa löytää uudelleen niitä asioita, joista nauttii, joiden äärellä tuntee olevansa turvassa. Niinpä nousemme taas jaloillemme, vahvempina kuin koskaan aikaisemmin, vahvemmin omassa voimassa, vahvemmin linjauksessa totuutemme kanssa.

Ykseyteen herääminen

Kun on käynyt omaan itseen, sisäisyyteensä kohdistunutta matkaa tiettyyn pisteeseen, kääntyy kulmasta, saavuttaa valon ja alkaakin virrata ulos päin. Tässä vaiheessa häpeän lukko on avautunut ja aletaan elämään aitojen sydämen arvojen mukaista elämää. Mihinkään muuhun sitä ei enää kykene, sillä keho tekee vahvaa vastarintaa jos koittaa puskea kohti jotakin epätotuudellista. Kehojärjestelmä on arvokas lahjasi, se suojaa pyhää kotiasi, sinun sisintäsi, johon olet nyt vahvassa yhteydessä.

Näet, että olemme yhtä. Et olekaan erillinen, niin kuin kokemuksesi vielä matkasi alussa oli. Olemme yhteisö, pieniä ja suuria ja lopulta koko maailma, koko elämä on yksi. Se on valtava ajatus purkaa yhden ihmisen. Kyse onkin enemmän oivalluksesta, johon ei pelkästään loogisen ajattelun konstein pääse kiinni.

Sitä oivaltaa, että ilman yhteisöä en minäkään olisi olemassa tällaisenaan. Olisin paljon himmeämpi, olisin näkymätön. Ilman rakkaudellista tilaa en voisi ilmaista itseäni niin täysipainoisesti, en voisi olla syvältä näkyvä. Niin suuri tehtävä meillä ihmisillä on olla toinen toisillemme olemassa. Me peilaamme, kaunista ja rumaa, yhtä tärkeää kaikki sillä se kokonaisuus johtaa yhden olemassa olevan totuuden oivaltamiseen.

Nainen tarvitsee kasvaakseen ja kukoistaakseen yhteisön, jossa on turvallista tilaa, ehdotonta hyväksyntää ja jota ohjaa rakkaus. Tällaisessa yhteisössä ei tunneta hierarkiaa, ei arvottamista minkään ulkoisen tai sisäisen perusteella. On vain ihminen, nainen, olemassaolo. Tasavertaisuus, kohtaamisen piiri. Ajattelen myös niin, että ykseyden oivaltaminen, ja yhteisöllisyysajattelu sinänsä, on ihmisen seuraava portti. Hän on oivaltanut itsensä, mutta matka ei pääty siihen. Evoluutio jatkuu. Potentiaali on rajaton. Mihinkähän korkeuksiin me voimme tämän yhden ihmiselämän aikana kohotakaan? Se on jännittävän mielenkiintoista ja kutsuvaa. Se antaa merkityksellisyyttä elämään.