Kasvukipuja

”Kun mieli tahtoo tapahtuvaksi asioita, jotka eivät toteudu. Siinä on ihminen kovilla. Kun mieli haluaisi olla normaali, tehdä työtä josta nauttii sydämellä ja joka on merkityksellistä. Tahtoo saavuttaa, ehkä vähän puskeakin, onnistua, olla merkityksellinen, olla jotain. Ja koko ajan on seinä vastassa. Mistään ei tule mitään. Puskeminen ei vie minnekään. Pää sekoaa. Sitä roikkuu kahden ääripään väliä, toisessa ihan velttona luovuttaneena ja toisessa pinnistellen ja suorittaen. Suorittaen siitäkin huolimatta, vaikka luulee ettei suorita. Itselleenkin voi valehdella, todellakin.”

Tuon yllä olevan olen kirjoittanut aikaisemmin tämän vuoden kesällä. Silloin olen tuntenut syvää epätoivoa omassaolossa ja elämässä. Vuoristorataa, jossa olen mennyt hyvästä olosta syviin syövereihin, on tullut sahattua aika urakalla viime vuosien aikana.

Tuska joka tulee itseensä ja omiin toimintatapoihin pettyessä, silloin kun ei pystykään toimimaan ihanteidensa mukaisesti, on ainakin minulle ollut todella syövää. Se on tuntunut väliin suistavan minut pois radaltani. Kun olen jäänyt kiinni siihen kaikkeen negatiiviseen, vaikka todella paljon hyviäkin asioita on tapahtnunut ja olen myös onnistunut toisinaan toimimaan niiden ihanteideni mukaisesti. Mutta nyt olen ymmärtänyt, että traumatisoitunut lytätty mieli ei sitä osaa tunnustaa, vaikka ehkä jo näkemään kykenisikin. Itsen soimaaminen syö mutta jos kaiken ikää on rankaisija-vaatija ollut kintereillä vaanimassa, ei ajattelumallien ja toimintatapojen muuttaminen ole mikään sormia kerran tai kaksi napsauttamalla tapahtuva asia.

Nämä olotilat ovat varmasti useammallekin ihmisille kuin vain minulle tuttuja. Silti niistä kirjoitetaan ja jaetaan julkisesti vielä suhteellisen vähän. On siinä tullut muutostakin viime aikoina. Väliin tuntuu, että näistä verrattain synkistä aiheista on jopa hiukan kiellettyä kirjoittaa, ehkä niiden aiheuttaman häpeän takia. Ja niinkuin kaikki varmaan tietävät, häpeän käsittely ei ole kepeää. Joten parempi vain välttää sitä…

Tiedän kyllä senkin puolen, kuinka negatiivisella mässäily aiheuttaa lisää negatiivisen kierrettä. Siitä minulla on kokemusta oikein olan takaa. On myös ihmisiä, joiden on vaikea ymmärtää tätä ihmisyyden kasvukipua. Me olemme kaikki erilaisia, erilaisessa kasvuvaiheessa ja erilaisten elämänkokemuksien kanssa. On ihmisiä, jotka kokevat maailman ilon ja tuskan suuremmin kuin muut, on ihmisiä jotka välttelevät tunteita ja eritoten suuria ja vaikeita tunteita, on ihmisiä jotka eivät halua ajatella liikaa mitään vaikeita asioita. Ja on kaiketi ihmisiä, jotka vaan näkevät pilvien kultareunat luonnostaan.

Olen nyt pikkuhiljaa päässyt hyväksyntään, että kaikelle omalle negatiivisuudellekin on tarvinnut olla oma aikansa. Puhumattakaan kaikelle mitä elämässäni on tapahtunut. Minun on täytynyt käydä se läpi kasvaakseni, uida vastavirtaan ja hakata päätä tiiliseinään. Tunteet minun on ilmeisesti täytynyt käydä läpi ehkä jopa mässäilyn ja ääripäiden kauttakin. Tuntea ja kokea ne kaikessa tuskassaan. Tutustua omaan tuskaan ja sen ilmenemismuotoihin. Sitten siinä tuskassa aikansa pyörittyäni olen vihdoin pikkuhiljaa alkanut oppia päästämään irti (terapeutin tukemana). Vellomisen jälkeen on mahdollista kohota taas kepeämpään olotilaan. Eivät asiat yleensä muutu pirteäksi päivänpaisteeksi pelkästä kehoituksesta tehdä ja ajatella päivänkakkaroita ja auringonpaistetta. Ei oikeasti, hetken sillä voi huijata.

Olen tuntenut olevani vuosi vuodelta enemmän hukassa itseni kanssa ja omat reaktiot vain voimistuivat. Tämän myötä hain apua joka paikasta, vaikka avun hakeminen on ollut minulle tosi vaikeaa. Niin kovasti olen muutosta halunnut. Kun avunhakuun asti päästiin, ilmeni muutoksen ja prosessien hitaus. Se vasta onkin ollut hirvittävän syövää ja samalla niin kovin opettavaa. Ne syvimmät syöverit olivat päällä ollessaan niin kamalaa tuskaa, etten pahimmissa hetkissä ikipäivänä kuvitellut selviäväni niistä.

Enkä yksin olisi selvinnytkään. Monesti ulkopuolinen voi nähdä toisen totuuden jopa paremmin kuin henkilö itse. Toisen totuuteen näkemisen ohjaaminen tapahtuu toimivimmillaan kuitenkin rakentavasti ja rakastavan ymmärtävästi. Me olemme kaikki monen kerrostuma. Sisällämme on Joharin ikkunan mukaan avoin, sokea, kätketty ja tuntematon. On asioita joita sinä ja minä tiedämme, on asioita jotka sinä tiedät mutta minä en itse näe, asioita jotka minä tiedän mutten kerro sinulle ja asioita jotka ovat mysteerejä molemmille. Kokonaisuuteen tutustumisessa onkin työsarkaa, yleensä se kai vie koko elämän ajan. Ei itsensä kanssa kovin helposti valmiiksi tulla, olemmehan alati muuttuvia ihmisiä jatkuvassa muutoksen maailmassa. Valheellisinta ja vaarallisinta onkin oikeastaan kuvitella olevansa valmis. Ja myös havitella sitä valmiutta. Yksin kasvun tie on kokemukseni mukaan kovin kovin vaikea joten oman tuen etsimiseen kannustan jokaista.

Olen itse tukea ja apua etsittyä, löydettyä ja vastaanotettuani tajunnut kuinka suuren suuri vaikutus varsinkin kuulluksi tulolla minulle on. Kuinka todella monet ongelmat minulla kulminoituvat juuri tuossa vaille jäämiseen. Saatuani muilta kokemusta nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta, olen osannut alkaa antamaan positiivista vahvistusta myös itselleni. Hiljalleen. Positiivisen vahvistuksen kautta omat rajani ovat tulleet vahvemmiksi ja olen päässyt ottamaan vauvan askeleita omaan vahvuuteeni. Olen oppinut kuulemaan omaa totuuttani enkä pelko perseessä juoksemaan maailman pakon perässä.

Menneessä on varmasti miljoonittain asioita joista olen kokenut syyllisyyttä ja jotka olisin todella halunnut tehdä toisin. Minä, minun kokemuksillani ja epätäydellisyydelläni kuitenkin hoidin ne niinkuin parhaalla mahdollisella tavalla kykenin, vaikka se ei takuulla ja todella sille ole näyttänyt. Menneistä tunteista on minulla paljon kirjoitettua materiaalia ja sitä taaksepäin selailemalla olen nähnyt, että vaikka elämä vaikuttaa hetkittäin jopa toivottomalta, lopulta  kaikella on joku iso oppi ollut.

Tänään minua on koeteltu oikein olan takaa. Olen kuullut muunmuassa, kuinka vastuuttomana ihmisenä täällä blogissani lapsiaikuisena ruikutan ja valitan ja kuinka mun olisi paras tehdä palvelus ja tehdä viimeinen asana junakiskoille. Ja olen ollut yllättynyt kuinka nämä solvaukset eivät saaneet minua epätasapainottomaan vihan kierteeseen tai edes suuremmin loukkaantumaan. Kai niissä on tältä erää pyöritty tarpeeksi ja omia rakkaustankkeja on viime aikoina täytetty ihanien ihmisten voimin. Pystyin tänään näkemään toisen tuskan ja vihan taakse ja pysymään omassa voimassani. Oikeastaan solvausten kirjoittajan kannattaisi hankkia jokin kirjallinen harrastus myös itselleen, sen verran verbaalisesti lahjakasta hänen tuotantonsa oli.

On tämä melkoista tunteiden alkemiaa. Pelon ja vihan muuntamista rakkaudeksi. Siitä sain kokemuksen Jari Koposen työpajassa ja paluu siihen kokemukseen on voimakas ja tärkeä muistuttaja. Muistutan itseäni myös, kuinka naisena elän sykleissä ja olotilani ei ikinä tule olemaan tasaisen samanlainen ja näin pyrin välttämään helppouteen ja hyvään oloon takertumista. Ennen välttelin ja vihasin syövereitäni, nyt olen alkanut olemaan sinut niiden kanssa ja matkaan kohti huonojen hetkieni totaalista hyväksymistä. Ylämäet, alamäet ja tasainen maasto, niitä kaikkia kuuluu elämään. Olen koko ajan matkalla.

Kun putoan taas pelkoon, minä voin päättää hyväksynkö sen ja kuulostelen mitä sillä on kerrottavaa vai taistelenko vastaan. Ja hyväksyä myös sen, kumman tien sillä kertaa päätän kokea. Juuri hyväksyntä sekä anteeksianto, kiitollisuus ja itsemyötätunto ovat tärkeät osat parantumisen paletilla.

 

”Jotta siemen voi saavuttaa sen hienoimman ilmenemisen,

sen pitää tulla täysin tekemättömäksi.

Kuori murenee, sen sisukset tulevat ulos ja kaikki muuttuu.

Jollekin, joka ei ymmärrä kasvua, se näyttäisi totaaliselta tuholta.”

~Cynthia Occelli