Kehon viisas kipu

Viime yönä oli migreeni, se alkoi jo ennen nukkumaan menoa. Keho oli jännittynyt, etenkin niska ja alaselkä. Saman olon tunsin vahvasti muutamaa viikkoa aikaisemmin, enkä tiennyt millä helpottaa sitä. Lopulta heräsin yöllä ja keskityin tiukalta tuntuviin kohtiin. Hengitin ja annoin huomion kulkea edes takaisin pitkin jännityksiä. Aluksi tuntui, että nämä paikat olivat kuin kivestä tehtyjä.

Jännitystä ja jännitystä, energia jumitti niissä. Pikkuhiljaa kohdissa alkoi tuntua tietynlaista pistelyä ja niistä kuului pieniä poksahduksia. Energia alkoi virrata ja kehoon tuli jollain tavalla euforinen olo. Jännintä on, että pintaan nousivat tietyistä kehon osista aina samat tunteet.

Vatsa muistutti, että minun ei ole pakko tehdä asioita, joita en halua. Tietyissä asioissa saatoin haluta suojella toista ihmistä  hänen omilta tunteiltaan niin paljon, että saatoin antaa periksi minulle tärkeissä asioissa. Tai jollain syvällä tavalla koin, että jos olin saanut apua ihmiseltä, olin eräällä tavalla hänen omaisuuttaan. Näin kirjoitettuna se kuulostaa huvittavalta, mutta tunne on omituisen totta.

Toisen autettua minua olen saattanut tehdä asioita, jotka eivät ole tuntuneet hyvältä. Se on voinut tapahtua niin alitajuisesti, etten ole edes tajunnut sitä. Huomaan vieläkin toisinaan pelkääväni ottaa apua vastaan juuri tämän takia. Aivan kuin jäisin toisen ihmisen vangiksi ja menettäisin oman määräämisvaltani. Pelko tuntuu vieläkin kehossani.

Elämässäni on ollut ihmisiä, joiden auttamisen takana on ollut kontrolli ja minä olen antanut voimani pois. Kehoni kertoi minulle, että se ei todellakaan ole minulle hyväksi. Myös se, että olen tietyllä tavalla ”uhrannut” itseni, jotta toiselle ei nousisi vaikeita tunteita, on väärin. Itsepäisestä puolestani huolimatta, jokin osa minusta on ollut toisen ihmisen vallassa liian usein. Vatsani ei ole pitänyt siitä.

Niskani ja hartiani jännityksen ”alkaessa sulaa”, kehoni toimitti minulle lisää viestejä. Olin ollut elämässäni usein selviytymistilassa ja olin joutunut todella paljon pärjäämään yksin. Olin myös kokenut eräänlaista riittämättömyyttä ja saatoin mennä tietynlaiseen taistele tai pakene – tilaan tiettyjen ihmisten kanssa. Ei riittänyt, että vain olin. Siis ihan vain olin, minä.

Niskassani ja hartioissani alkoi tuntua jännää surinaa, keskittyessäni niihin. Aivan kuin kivi niissä olisi sulanut ihanasti ja lämmin virtaus täytti ne. Sinä olet täydellinen ja riität, oli yksinkertainen viesti. Kehoni kyllä muistuttaa minua aina kuin unohdan sen. Huomasin, että menin tähän tilaan myös välillä ollessani yksin 24/7 pienen poikani kanssa. Oli tärkeää rentoutua ja muistaa, että olen yksinkertaisesti upea juuri omana itsenäni.

Palatakseni kirjoitukseni alkuun ja migreeniin huomasin siis tänään, että kehoni yritti jälleen sanoa jotain. Huolimatta siitä, että joka ikinen päivä tunnen sanoinkuvailematonta rakkautta poikaani kohtaan. Tai siitä, että meillä on aivan valtavan hauskaa yhdessä ja rakastan olla hänen mamansa.

Riippumatta siitä, että olen ihan joka ikinen sekuntti todella kiitollinen babystäni ja se tuntuu varpaista korvannipukoihin saakka. Siis huolimatta tästä kaikesta on ihan OK unelmoida jonkinlaisesta, vähintäänkin sielunperheestä ympärillämme. On sallittua toivoa, että luonamme olisi ihmisiä, elämää ja rakkautta, sekä tukea enemmän.

On todella lupa toivoa, että elämäämme virtaisi ihmisiä, joita näemme useammin kuin kerran kuukaudessa hetken. Ennen kaikkea on enemmän kuin puhdistavaa antaa itkun tulla ihan vain siksi, että näiden asioiden puuttuminen tuntuu joskus pahalta. Ai mikä ihana, puhdistava itku. Pitkästä aikaa! Koko migreeni sai vihdoin tulla kehostani ulos. Surun hetket, eivät pois sulje onnellisuutta ja elämän ihanuutta. Nimittäin elämä on ihan kaikkea sitä.