Kasvoitko itseäsi pienemmäksi?
Oletko sinäkin kasvanut suorituksia, tekemistä, aikaansaavuutta ja varsinkin reippautta arvostavassa ilmapiirissä?
Valitettavan moni on.
Useissa asiakastapaamisissa on kerrottu, että itkeä sai, jos kaatui pyörällä ja polvi aukesi. Kun olo joskus oli surullinen, ahdistunut, epävarma tai jännittynyt, kehotettiin reipastumaan. Ja toki sen polvenkin kanssa piti osata lopettaa itku oikeassa kohtaa, riittävän nopeasti. Meillä ei olla itkupillejä!
Iloakin saattoi olla liikaa.
Eihän sellaisesta hervottomasta nauramisesta hyvää seuraa! Vielä jokin aika sitten minuunkin iski outo surumielisyys tilanteissa, joissa koin suurta iloa ja onnea. Kehotuntemukset ja ajatukset valtasi lapsuuden aikana mieleen taottu ”totuus” – itku pitkästä ilosta! Nurkan takana vaani siis varmasti jo jotain ikävää.
Kun yrittää lapsesta saakka olla ulkoapäin määritellyn sopiva, ei liian mitään, kasvaa itseään pienemmäksi. Oma itse ja elämä on kuin kapea käytävä, jonka seinien välissä mahtuu juuri ja juuri etenemään. Itsestään voi näyttää muille vain sen kiltin suorittajan, joka joustaa aina.
Kun oma arvo ja riittävyys ihmisenä kietoutuvat vaativuuteen ja aikaansaamiseen, tuntuvat tuon käytävän seinät olevan täysin joustamatonta sementtiä. Oma minä peilautuu itsellekin kapeana ja rajoittuneena.
Jossain vaiheessa voi mieleen alkaa hiipiä kysymyksiä:
- Kuka oikein olen…
- Mitä minä haluan…
- Mikä tuo minulle iloa…
Tällöin voit onnitella itseäsi!
Tämän havahtumisen myötä on mahdollista löytää vasara, leka tai moukari betoniseinän kaatamiseen. Sen jälkeen voi elämään alkaa löytyä myös niitä kuuluisia Ellun kanoja.
Lempeydellä Heli
~~~
Muita ajatuksiani löydät Instagramista tililtäni @sun.askeleita
