Miksi maailma tarvitsee kipeästi henkisyyttä
Maailmankaikkaus toimii sisältä ulos. Maailman tila on suora heijastus ihmisten sisäisestä hyvinvoinnista. Ehjä ihminen ei riko maailmaansa.
Siksi henkinen kasvu on tärkein asia, josta puhua, jota harrastaa, jota opettaa. Se ei ole puppua tai hurahtaneiden hapatusta. Ja siksi minä laittaisin koko opetussuunnitelman uusiksi ja ottaisin kärjeksi sisäisen maailman niin koulujärjestelmässä kuin muutenkin.
Me tarvitsemme työkaluja siihen, miten käsitellä sisäistä maailmaamme. Liian monella on liian isoja haavoja. Moni meistä ei tiedä, mitä tehdä kun tunnemme vihaa. Mitä vihani minulle kertoo, miksi tämä suututtaa näin paljon? Siinä kysymys, joka vihasta tulisi itselle esittää, mutta sen sijaan usein vain tyydymme viemään vihaamme eteenpäin, projisoiden sitä, luullen syyn olevan ulkopuolella, vaikka se ei koskaan näin ole.
Entäpä suru? Osaammeko käsitellä sitä? Avaammeko sille sylimme ja päästämmekö sen sisään? Vai ohitetaanko se purren hammasta, sulloen sen piiloon, korvaten sen jollakin toiminnalla luullen, että se hoituu niin. Mutta siellä se on, sullottuna vaikka maailman tappiin saakka, kolkutellen välillä jollain toisella reaktiolla, vaikka oikeasti se voisi olla hoidettu tunneissa tai päivissä, jos sen kohtaisi rohkeasti.
Hylkäämisen pelko! Kuinka moni aikuinen taantuu parisuhteessa lapseksi, koska pelkää jäävänsä yksin. Miksi? Koska hänelle ei ole kunnolla koskaan opetettu itsearvostusta. Koska jotakin on lapsuudessa jäänyt oppimatta siitä, että hän on tarpeeksi vahva omillaankin, ettei hän tarvitse toista kainalokepiksi. Että parisuhde ei ole haavojen korjaamista varten, vaan se täytyy itse tehdä.
Kuinka moni on tunteidensa vietävissä täysin tietämättä mitä niillä tehdä? Loputonta virtaa tunteiden sekamelskaa ja hallitsemattomia reaktioita siksi, ettei ihminen tiedä tunteiden merkitystä ja osaa nähdä, että niillä on paljon opetettavaa. Olemme kuin kaarnalaivoja tunteiden myrskyssä.
Aivan pienelle lapselle voi jo opettaa, että hänen ei pidä samaistua tunteisiinsa, eikä liioin tukahduttaa niitä. Mitä kokonaisempia olemme, sitä kokonaisempaa maailmaa luomme. Kaikki muu on avohaavan korjaamista laastarilla. Me kasvatamme olemaan hiljaa, hillitsemään tunnereaktioita tukahduttamalla, keskittymällä siihen mitä ei saa tehdä, moittimalla.
Voimme nähdä kovasti vaivaa opettaaksemme lapsen siivoamaan huoneensa, mutta opetammeko häntä miten olla kokonainen ihminen? Opetammeko mitä tehdä silloin, kun rintaa puristaa tumma möykky pelkoa tai kun tunneryöppy ottaa vallan. Mutta miten opettaa, jos ei itsekään osaa?
Opetamme kyllä miten kohdella toista, kiittää ja ottaa huomioon, ja hyvä niin, mutta vähintään yhtä paljon meidän täytyy opettaa lasta kohtelemaan hyvin itseään. Kuulemme usein leikkipuistoissa tai kaupoissa vanhempien ojentavan lapsiaan, mutta vähintään yhtä paljon meidän pitäisi kuulla ylistystä. Valuttaa lapsen päälle niin paljon rakkautta ja hyväksyntää kuin mahdollista. Eikä tämä ole vain vanhempien tehtävä, vaan opettajien, toisten aikuisten ja ohjaajien.
Hyväksyntä on niin isossa roolissa, että jo sillä moni ongelma käytöksessä häviäisi. Meidän täytyy saada kuulla olevamme riittäviä, olevamme hyväksyttyjä, olevamme tarpeeksi. Juuri sellaisena kuin olemme, ei siis vain silloin, kun käyttäydymme hyvin.
Lapselle voi kertoa valosta, joka hänen sisällään on. Valo joka yhdistää hänet paljon suurempaan kuin mitä silmin voi nähdä. Valo johon yhdistyessä koko olemus sulaa valtavaan rakkauteen.
Lapselle voi opettaa hänen olevan ääretön ja voimakas, täysi juuri näin. Hänelle voi opettaa sanomaan joka ilta kiitos tästä päivästä ja listaamaan, mitä hyvää tämä päivä toi ja mitä hyvää huomenna on luvassa. Ja aivan näitä samoja asioita voi aikuinen tehdä itselleen, sille sisäiselle lapselle, joka kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Kaikki konflikti, mitä näemme maailmassa, on rakkautta ja hyväksyntää hakevien sisäisten lapsien uhmaa.
Joten henkisyys ei ole huuhaata tai puppua, se on asia, jota meidän koko maailma kaipaa kipeästi.
