Joogamatolta voi alkaa matka henkisyyteen ennen kuin tajuatkaan
Joogatunneillani olen huomannut yhden, hämmentävän ilmiön. Työelämän paineet ja hektinen, stressaava elämäntyyli tuovat tunneille yhä enemmän niitä, jotka etsivät joogamatolta hetken hengähdystaukoa, lepoa, rauhaa ja mielen tyyneyttä. Entistä useampi tulee tunnille siksi, että toivoisi voivansa edes hetkeksi pysäyttää päänsä sisällä villisti pyörivän ajatuskarusellin. Tämän havainnon edessä koen itseni ajoittain voimattomaksi. Entä, jos tuntini ei vastaakaan odotuksia, eikä ajatusravi pysähdykään? Poistuvatko tulijat silloin matolta tyytymättöminä? Jos näin käy, olenko epäonnistunut tehtävässäni joogaopettajana?
Nämä ovat isoja, pelottaviakin kysymyksiä. Ne pakottavat sen tosiasian eteen, ettei kukaan voi ottaa täysin vastuuta toisen ihmisen hyvinvoinnista. Kukaan ei voi kaataa hyvinvointia, hyvää oloa, voimaa ja valoa toisen niskaan ja sieluun kuin suuresta, pohjattomasta ämpäristä. Hengityksestään, tuntemuksistaan, ajatuksistaan ja kehonsa ja mielensä liikkeistä jokaisen on otettava vastuu ihan itse.
Havahtuakseen tähän ihminen saattaa tarvita jotakin, mikä ravistelee ja puskee liikkeelle. Itse tarvitsin niinkin yksinkertaisen ja tyypillisen asian kuin työperäisen, lihasjumeista johtuneen selkäkivun. Se vei joogamatolle. Paluuta ei ollut. Selkäsäryt jäivät matolle. Lähdin tielle, josta alkoi jonkinlainen tutkimusmatka henkisyyteen. Sillä tiellä olen edelleen.
Vielä kymmenen vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että jonakin päivänä kouluttautuisin joogaopettajaksi. Niin vain kävi. Valmistuin tänä syksynä joogaopettajaksi koulutuksesta, joka ylitti odotukseni. Meneillään on myös toinen, useita vuosia kestänyt koulutus, josta valmistun joogaopettajaksi ensi vuonna. Samaan aikaan olen myös ohjannut joogaa. Näin yritän säteillä edes hitusen valoa, hyvinvointia ja hyvää fiilistä myös muiden elämiin.
Mutta olen joutunut myöntämään itselleni rehellisesti, etten ole mikään tarot-korttipakan Taikuri. Voin vain olla oma itseni ja kannatella joogaryhmääni sillä ymmärryksellä, mikä minulla tällä hetkellä on. Sen täytyy riittää.
Vagushermo aktivoituu yksinkertaisella keinolla
Jokainen joogatunti on kuin pieni jälleensyntymä. Kriittisimpiä ovat tunnin ensimmäiset minuutit. Silloin synnytään joka kerta uudelleen.
Aivan ensimmäiseksi pyydän joogatunnille tulleita tarkkailemaan itseään, hengitystään ja tuntemuksiaan kehossaan ja mielessään, ja kunnioittamaan omia rajojaan herkkyydellä, joka on ehdotonta. Helpommin sanottu kuin tehty. Ego haluaisi ruoskia kehoa suorituksiin, houkutella vertailemaan muihin, suostutella ylittämään rajoja ja ottamaan tarpeettomia riskejä. Ohjaajana tehtäväni on vahtia, ettei kukaan sorru rajaloukkauksiin itseään kohtaan.
Aluksi parasympaattinen, tahdosta riippumaton hermosto, käy ylikierroksilla. Kestää hetken, ennen kuin rimpuilu päättyy ja rentoutumisen fysiologiset merkit alkavat näkyä ja tuntua, joskus kuuluakin. Huokailuina ja haukotuksina.
Useimmiten kannustan lempeästi pidentämään uloshengitystä tai huokaisemaan ulos suun kautta niin, että naapurimattokin sen kuulee. Se stimuloi autonomisen hermoston ytimessä vaikuttavaa, aivoista alas vatsaan asti kiertävää vagushermoa. Vähitellen hengitys tasaantuu, sydämensyke laskee ja keho laskeutuu alustalle rentona ja painavana. Kuin huomaamatta ajatuslaukkakin lakkaa.
Kun näin käy, avautuu hyvässä lykyssä ovi porstuasta siihen kamariin, jossa tyyneys ja rauha läikkyvät ensin mieleen, sitten koko kehoon. Just breathe…
Sen jälkeen voi päästää irti, hellittää ja antaa palaa. Siitä voi alkaa matka itseen, omaan sisimpään. Matka ei pääty joogatunnin päättymiseen. Joogaharjoitus jatkuu elämässämme ja arjessamme, kaikessa siinä, mitä teemme ja miten itseämme ja toisiamme kohtelemme. Ehkä se johtaa siihen, että päätämme olla tänään vähemmän itsekkäitä kuin eilen. Ehkä annamme sen näkyä ensin ajatuksissamme, sitten teoissamme.
Ehkä se lisää valoa, jota säteilemme ja kutsuu luoksemme juuri niitä ihmisiä, joiden seura ravitsee sieluamme. Seuraukset voivat olla pysäyttäviä. Hyvinvointimme, hyvä olomme ja tyytyväisyytemme elämää kohtaan lisääntyy kuin itsestään, ilman että olemme sitä tietoisesti edes ymmärtäneet tavoitella. Siis ideaalitilanteessa. Toisinkin voi tietysti käydä.
Joogan kallein aarre piilee joogaopettaja, tutkija Janne Kontalan mukaan itseoivalluksessa ja tietoisuuden avautumisessa, eikä niinkään harjoituksen ulkoisessa muodossa. Joogan sydän -kirjassaan (Viisas elämä, 2018) Kontala muistuttaa realistisesti, että joogaharjoituksessa voi edistyä hyvinkin pitkälle kehittymättä lainkaan henkisyydessä. Kun taidokas kehon ja mielen hallinta yhdistyy mahtipontiseen, pullistelevaan egoon, onkin tuloksena Kontalan mukaan lisää itsekkyyttä itseoivalluksen sijaan.
Tällaiselta voi suojautua vain rehellisellä itsetutkiskelulla. Kumpi minulle on tärkeämpää, se, miltä elämäni ja joogaharjoitukseni näyttää vai se, miltä minusta tuntuu?
Oppilas voi olla valmis, mutta ei valmistautunut
Sanotaan, että kun oppilas on valmis, opettaja ilmaantuu. Tämän päälle voisi lisätä: Oppilas voi olla valmis, mutta ei valmistautunut. Länsimainen elämäntyyli älylaitteineen on muovannut meistä kärsimättömiä ja opettanut, että kaikki on saatava heti, tässä ja nyt. Se näkyy kaikkialla hätäisenä, levottomana käyttäytymisenä ja vaikeutena sietää ”tylsiä”, virikkeettömiä hetkiä. Jopa puherytmimme tuntuu olevan nopeampi kuin ennen.
Ilmiö näkyy myös joogatunneilla. Tunneille tupsahtaa silloin tällöin joogaajia, jotka haluaisivat ahmia kaiken mahdollisen mieluiten heti. Akrobaatin notkeus ja liikkuvuus, Buddha-patsaan mielenrauha ja tavoiteasana, kenties päälläseisonta, olisi opittava niin nopeasti kuin mahdollista. Todiste saavutuksesta olisi postattava sosiaaliseen mediaan kaikkien ihailtavaksi asap.
Kun mieli puskee joogan hitautta vastaan ja ego saa lopulta uskomaan, ettei harjoituksesta ole hyötyä ellei hiki tihku jokaisesta ihohuokosesta, voi peli olla pelattu. Kaikkea ei voi saada heti. Kaikkea ei edes voi saada. Niin tylsää kuin se onkin, vaatii joogaharjoitus pysähtymistä, hitaan kypsymisen kärsivällistä sietämistä ja sitoutumista säännölliseen harjoitteluun.
Lopulta se voi johtaa suuriin muutoksiin elämässä. Ennen pitkää moni jooganharrastaja huomaa itsessään ainakin jonkinlaisia muutoksia. Ne voivat tapahtua niin hitaasti ja hienovaraisesti, vähitellen, ettei niitä huomaa ennen kuin vasta jälkeenpäin. Ystäväpiiri saattaa vaihtua, elämäntyyli muuttua. Henkisyyden eri ilmenemismuodot ylipäätään alkavat kiinnostaa aiempaa enemmän. Luultavasti järisyttävin joogaan liittyvä muutos tapahtuu Kontalan mukaan silloin, kun vapaudumme itsekkyydestä. Siinäpä vasta tavoitetta ihmiselämälle!
Itsekkyydestä vapautumisen matka on tietysti elämänmittainen, eikä kukaan ole väittänytkään, että ihmeitä tapahtuisi yhden elämän aikana. Vapautumista voi ilmetä ihan pienissä teoissa ja havainnoissa, jotka johtavat uuden oppimiseen. Kun itseoivallus kasvaa, ihminen havahtuu omaan keskeneräisyyteensä ja hyväksyy sen osana omaa, henkilökohtaista kasvuaan. Me kaikki olemme epätäydellisiä, tavalla tai toisella keskeneräisiä. Siinä ei ole mitään kummallista.
Viihtyminen paljastaa sen, ettei mitään tarvitse muuttaa
Suomen joogaliiton (SJL) joogaopettajakoulutuksessa, jonka viimeisiä vaiheita parhaillaan käyn, yksi kouluttajistamme tapaa sanoa: Do the best and leave the rest!
Voisiko asiaa enää sen paremmin ilmaista? Voin vain raottaa ovea puolimatkan krouviin ja toivoa, että tulija uskaltautuisi porstuaa peremmälle hätkähtämättä sitä, ettei vauhti ainakaan aluksi päätä huimaa. Hitaudessa on joogan taika! Temperamenttisena tyyppinä olen joutunut tätä ajatusta itsekin pureksimaan sekä elämässä, että joogamatolla.
Usein muistuttelen: Anna kehosi olla ylin ohjaajasi.
Kehollasi on hallussaan se viisaus, jota kenelläkään toisella ei ole. Sitä on opittava kuuntelemaan. Herkkyydellä. Niin, miten? Jos tunnet kipua, peruuta. Kipu on kehon viesti siitä, ettei kaikki ole hyvin.
Jos viihdyt pitempään, miksi poistuisit? Muutoksia tapahtuu elämässä koko ajan ilman, että teet asioille tietoisesti yhtään mitään. On viisautta tunnistaa, milloin on parempi pysähtyä aloilleen kuin hoputtaa muutosta tapahtumaan.
Viihtyminen paljastaa sen, ettei asioiden muuttamiseen välttämättä ole tarvetta. Sama perussääntö pätee kaikkeen, asanaan ja parisuhteeseen, joogaharjoitukseen ja elämään. Henkiselle tielleen lähtenyt joogan harjoittaja ymmärtää, että lopulta niitä ei edes voi erottaa toisistaan.
Jooga ja elämä ovat sama asia.
Ps. Pikatietä nirvanaan ei ole, mutta armottomuutta säännöllisyyden ei sentään tarvitse tarkoittaa. Viisi minuuttia joka päivä voi olla parempi alku kuin tunti kerran viikossa. Ellen pitkän työpäivän päätteeksi muuta ehdi, heittäydyn hetkeksi selälleni eteisen matolle ja nostan jalkani seinää vasten. Se on siinä, suosikkini Viparita karani!
