Keväistä juhlaa – Pyhän hipaisuja

”Voimme löytää kaiken läheltä, elämästämme ja luonnosta”

Pääsiäisen juhlapyhät katkaisivat mukavasti arkisten päivien virran suoden useamman päivän levon, ja perheille yhdessä olon aikaa. Pääsiäisellä on toki oma kristillinen sisältönsä ja merkityksensä, joka on kulttuurissamme syvälle juurtunut. Tässä kuitenkin tarkastelen enemmän kevään, elämän uudistumisen ja pyhän kaipuun näkökulmaa, ja siihen ei tarvitse liittyä mitään uskonnollista. Voimme löytää kaiken läheltä, elämästämme ja luonnosta, ja se ei vaadi opinkappaleita tai uskonnollisuutta. Pysähtyminen, tämän hetken puoleen kääntyminen, turhista vaateista ja arjen pyörityksestä irtaantuminen voi saada aikaan uudistumisen ihmeitä, elämän tuoreuden kokemusta, iloa, joka kumpuaa pelkästä olemassa olosta ilman syytä. Se kaikki on lopulta tässä ja nyt, meissä, luonnossa ja läsnäolon ihmeessä, siinä, että olemme olemassa, elossa ja kaikessa mitä moninaisemmassa rikkaudessa, mitä elämä on meille suonutkaan.

”Tajutessani leikin kuvastavan kuin mielen toimintaa, minua hymyilytti.”

Näin pyhäpäivän aamuna on hienoa lähteä luontoretkelle lapsenlapsensa kanssa. Koska on pääsiäinen, suuntaamme Tapion polulle Ruissaloon, se tuntuu hyvin sopivan pääsiäisaamun retkikohteeksi. Polku kulkee varsinaisen luontopolun kanssa rinnan, mutta nyt seuraamme Tapion, karhun tassun jälkiä, ja luemme lehdykästä jokaiseen rastiin liittyvän johdatuksen ja teemme pienen sanataidetehtävän. Tapion polku on Larissa Riihihuhdan ideoima ja toteuttama polku, joka oli Turun kaupungin lahja arkkipiispa Tapio Luomalle hänen täyttäessään 60 v vuonna 2022. Samalla se on lahja rauhaa etsiville kaupunkilaisille, jotka haluavat nauttia luonnosta tai jopa tutkia pyhän läsnäoloa ja mahdollisuutta. Tapion polku on luontopyhiinvaellus elonkirjoon ja se on vain n. 3 km pitkä, mutta oikein sopiva vaellettavaksi esim. lapsen tai perheen kanssa.

Meidän retkemme alkoi suurella innolla ja uteliaisuudella. Aurinko paistoi vielä aika korkealta ja aamun viileys virkisti mieltä ja innosti liikkumaan ja tutkimaan luontoa, joka vielä paikoin uinui lumen peiton alla. Alku kevään ruskeat, harmaat, ja auringon värjäämät kullanhohtoiset okran värisävyt leikittelevät maaston ja luonnon muodoissa kuin odottaen kevään puhkeamista kevään tuoreuteen ja vehreyteen. Sulanut lumi ja jää saivat aikaan pieniä virtaavia puroja ja lätäköitä, jotka herättivät ainakin lapsen mielenkiinnon ja tutkimisen innon. Kun tuollaista lammikkoa sekoitteli kepillä, vesi muuttui sameaksi multavan metsän pohjan ansiosta, kun vetäisi kepin pois, saattoi seurata veden kaunista aaltoilua ja väreilyä, kunnes vesi jälleen kirkastui, seestyi omaan kirkkauteensa. Lapsen tutkimus alkoi aina alusta uudelleen ja uudelleen usean lammikon myötä. Tajutessani leikin kuvastavan kuin mielen toimintaa, minua hymyilytti. Usein oma toimintamme ja ajattelumme johtavat hämmennykseen, jonka valtaan sitten joudumme, kaiken laantuessa saamme jälleen etäisyyttä, ja näemme kirkkaammin ja selkeästi, palaamme ikään kuin omaan luonnolliseen olotilaamme.

”Pyhän kokemiseen ei tarvita sanoja, vaan sisäistä kuuntelemisen, katselemisen taitoa ja ihmettelyn kykyä.”

Mikä tästä polusta teki luontopyhiinvaelluksen? Kiehtooko nykyajan ihmistä pyhä ja onko ihmisellä kaipausta pyhää kohtaan? Mikä lopulta on pyhää ja mistä sitä voi löytää? Uskonnothan perinteisesti ovat johdattaneet ja ohjanneet meitä pyhän äärelle ja tarjonneet näitä kokemuksia, voiko tältä polulta löytyä pyhän kokemuksia? Juuri luontopyhiinvaellus voisi luvata kokemuksia pyhästä, mikäli antautuu pysähtymään, kokemaan, aistimaan ja olemaan läsnä kaikelle kokemalleen ja myös omalle elämälleen. Minulle sisäänpäin ja kohti hiljaisuutta kääntyminen voi paljastaa pyhän. Siihen ei tarvita sanoja, vaan sisäistä kuuntelemisen, katselemisen taitoa ja ihmettelyn kykyä. Juuri siihen tämä polku ja tämän polun johdannot ja tehtävät meitä johdattavat. Löytäessämme karhun tassun kuvan, saimme lukea johdatuksen, joka kannusti läsnäoloon ja luonnon tutkimiseen. Samalla keräsimme sanoja retkikoriimme, joista oli tarkoitus retken päätteeksi tehdä pieni runo, kertomus, tarina tai rukous. Meidän alkusanat ennustivat pienimuotoista satua, sillä tarina tulisi alkamaan sanoilla Olipa kerran, mikä oli ehdottoman selvää lapsenlapselleni, ja näinhän ne tarinat lapsen maailmassa usein alkavat.

”Läsnäolon tila ikään kuin luonnostaan avartuu ja aukeaa omassa ihmeellisyydessään.”

Metsä on paikka, mikä saa aistit avautumaan. Läsnäolon tila ikään kuin luonnostaan avartuu ja aukeaa omassa ihmeellisyydessään. Nykyihminen on paljolti vieraantunut luonnosta. Metsä ja luonto nähdään hyödynnettävänä kohteena, muttei välttämättä ymmärretä, että pohjimmiltamme olemme myös itse luontoa ja osa luonnon kiertokulkua. Tätä emme voi muuttaa, menipä kehityksemme kuinka pitkälle tahansa. Jos luonto tuhoutuu, myös me tuhoudumme. Olemme riippuvaisia puhtaasta ilmakehästä, auringosta, vesistöstä, puista ja metsistä, siksipä on hyvä muistella myös sitä, mistä tulemme. Pyhiinvaelluksemme reitillä puhutaan meidän juuristamme ja siitä, että metsä on mitä moninaisimpien eläin- ja eliöstölajien ja myös karhun koti. Meille metsä ja luonto on rauhoittumisen ja virkistäytymisen lähde, josta saamme voimaa myös arkeemme, se auttaa meitä elämään sopusoinnussa ja rauhassa itsemme ja muiden kanssa. Tällä retkellä tutkimmekin moninaista elonkirjoa sekä luonnossa että unohtamatta meidän omaa elämänrikkautta, mitä jokainen päivä ja hetki kantaa mukanaan.

”Yhteys sydämeen on tärkein yhteys, jos kaipaa pyhän kosketusta.”

Tämä metsä on luonnonsuojelualue, jossa ei saa poimia kukkasia eikä häiritä metsän eläimiä eikä eliöstöjä, ei roskata eikä saastuttaa. Jokaisen kulkijan on kannettava vastuu omasta toiminnastaan näillä poluilla. Ja tähän meidän on opittava myös elämässämme, kunnioittamaan ja arvostamaan elämää. Pitämään siitä huolta ja vaalimaan sitä itsessämme ja ympärillämme. Larissa sanoo vaalimisen olevan sitä, että pitää koko sydämestään huolta, hoivaa, arvostaa ja kunnioittaa. Tämä meidän ihmisten ja myös päättäjien olisi jokaisen muistettava, jotta tämä maailma voisi säilyä elinkelpoisena ja hyvänä paikkana elää ja asua myös tuleville sukupolville. Emme saa olla lyhytnäköisiä ja ajaa vain taloudellista etua vaatien jatkuvaa kehitystä ja talouskasvua. Meidän on vaalittava sitä mikä on elämälle välttämätöntä ja olennaista, pyrittävä estämään luontokato ja suojeltava vesistöjä, ilmakehää, uhanalaisia lajeja, joita on paljon. Jopa varpunen, susi ja ahma kuuluvat uhanalisiin lajeihin, niin kuin moni muukin ihan tavallinen ja tuttu eläin. Yhteys sydämeen on tärkein yhteys, jos kaipaa pyhän kosketusta.

”Myös läsnäolo on sydämen avartumista ja sitä, että on koko kehollaan läsnä tässä hetkessä.”

Myös läsnäolo on sydämen avartumista ja sitä, että on koko kehollaan läsnä tässä hetkessä. Tällä polulla on koko elämänkiertokulku luonnollisella tavalla silmiemme edessä. Kaatuneet, sammaloituneet ja lahonneet puut ja juurakot lepäävät luontoäidin sylissä tarjoten lukemattomille eliölajeille elämän kehdon, se kaikki on suurimmalta osalta piilossa polun taivaltajalle. Larissa kertoo, että entisajan taivaltajat lukivat suunnistaakseen taivaan karttaa, tähtikuvioita. Myös taivaalta voi löytää Ison karhun, Pikku karhun ja tietysti Pohjantähden, joka oli pohjoisen pallonpuoliskon kulkijoille tärkeä suuntaa näyttävä tähti.

”Pyhä on selittämätöntä, sitä eivät sanat tyhjennä”

Tänään on kirkas päivä, eivätkä tähdet ole näkyvillä, mutta ne ovat silti olemassa. Koko se valtava avaruus on ympärillämme, tänään se näyttäytyy ceruleumin taivaan sinenä, joka saa sydämen läikehtimään kevään iloa ja odotusta.

Silti elämän taivaltaminen ei ole aina pelkkää iloa, riemua tai nautintoa, sitä on turha kuvitella. Elämänkirjoon mahtuvat kaikki tunnelmat suruja, epävarmuuksia, horjumisia ja kaatumisia myöden. Polulla tarvomme ylämäkeä varjonpuolella, eikä aurinko ole vielä ehtinyt sulattaa lunta, vaan se on tiivistynyt jäiseksi poluksi, jota varovaisesti tallustamme kohti mäen huippua, joka tarjoaa jo helpomman maaston kuljettavaksi. Tällaista on elämäkin, mutta kun olemme toistemme tukena auttaen ja rinnalla kulkien, on matkantekokin helpompaa. Yhdessä voimme jakaa elämän ilomme ja surumme. Läsnäolossa on se voima, joka kantaa meitä myös vaikeuksiemme keskellä. Se auttaa meitä näkemään, ettemme ole yhtä kuin vaikeutemme ja löytämään etäisyyttä, avaruutta ja uusia tapoja lähestyä niitä. Se tarjoaa myös kasvun mahdollisuuden, ei niin, että kokisimme olevamme jotenkin suuria, voittamattomia tai tulisimme ylpeiksi tai ylimielisiksi ja yrittäisimme hallita kaikkea. Päinvastoin, ymmärtäessämme lopulta oman pienuutemme suuren suuren maailmankaikkeuden edessä, ja sen että omalta kohdaltamme voimme kantaa vastuuta, pyrkiä elämään omien arvojemme mukaan sydäntämme vaalien, meistä tulee lempeämpiä, myötäelävämpiä, ystävällisempiä ja yhteistyökykyisempiä. Yhdessä me pääsemme eteen päin niin vaikeuksissamme kuin asioissa, jotka vaativat innovaatiota ja uudenlaisia ratkaisuja esimerkiksi luontokadun pysäyttämiseksi ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Se on valoon päin kulkemista, oikeanlaista kehitystä, sydämen äänen kuuntelemista, sydänlähtöistä elämää ja oikeanlaista nöyryyttä, jota maailma tarvitsee. Tällä polulla saimme aistia auringonvalon ihmeitä tekevän lämpöä, halata taivaan korkeuksiin kurkottelevaa puuta, kuulostella sen humisevaa runkoa, kuunnella luonnon tarjoamaa kevään konserttia, hypellä mutaisten lätäköiden yli, kivuta jäisen liukasta mäkeä ylös, ihmetellä muurahaispesän vilkasta kuhinaa, nauttia toistemme seurasta ja sydämen avartumisesta kohti elämää. Elämä on tässä ja nyt, ja sen kokeminen ja eläminen on virvoittavaa, kuin metsän heteestä joisi janoonsa elämän voimaa. Pyhä on selittämätöntä, sitä eivät sanat tyhjennä, se on kokemus, joka voi aueta metsäpolulla, järvenrannalla, luonnossa tai jossain rauhallisessa paikassa, jossa voi kokea olevansa turvassa, kotona. Se on vastaus sydämen kaipaukseen, huokaukseen kohti elämää.

Lopuksi vielä sanataidetehtävien poikimat tarinat maagisesta Ahmasta ja pienestä siemenestä:

Ihmeellinen Ahma

Olipa kerran ahma, kenellä oli oikeassa kädessä tietokirja. Ahma sanoi: ”Tämä on hyvä tietokirja.” Hän osasi hengittää vettä ja ilmaa. Hänellä oli ihanan keväinen turkki. Hän hämmentyi, kun luki tietokirjasta, että maapallo on soikion muotoinen. Loppu. Aada 8v.

Luominen

Siemenen tarkoitus ei ole jäädä siemeneksi, vaan itää ja juurtua syvälle maahan antaen elämänvoiman kukkia kohti valoa ja omaa kukoistustaan. Ei kukka kasvaessaan ponnistele, vaan antaa kaiken tapahtua, levollisesti ja luonnollisesti, ystävänään maan kamara, auringon lämpö ja suotuisat olosuhteet.Puuhari taas tarpoo loputtomasti etsien inspiraatiota runoonsa, etsii ja etsii, mutta kun sallii itsensä pysähtyä, lakata alituisen puuhaamiseen ja etsimisen, hän muuttuu eläväksi virraksi, joka pulppuaa iloisena purona kasvaen kiemurtelevaksi joeksi, tuhansiksi tarinoiksi kaupingista toiseen lopulta laskien Pohjan meren laakean syliin tarinoineen päivineen löytäen loputtomasti uusia muotoja ja uskomattomia ilmaisuja.