Entä jos voisikin elää, eikä vain selviytyä?
Se paikka, jossa seisoin, ei ollutkaan minun. Kun päästin siitä irti, sain nähdä vilaukselta sen, mitä minussa ei ollut vielä päässyt näkyville.
Se paikka, jossa seisoin, oli tehty varmistelusta, huolesta ja ennakoinnista.
Siinä paikassa kaikki tähtäsi turvan tunteen luomiseen. Tuon tärkeimmän sisäisen tunteen, elämän kannattelijan, jota en kaikesta yrityksestä ja uupumisesta huolimatta ollut koskaan tuntenut.
Kun viimein seisoin vapaudessa,
kukkulan päällä,
keltaisessa sadetakissa,
oli tuo varmistelu jäänyt taakse.
Katsoin vapautuneesti hymyillen edessäni avautuvaa kukkaketoa.
Se oli niin kuin minä; vähän villiintynyt, osin elämän tuulissa tallottu ja ränsistynyt, samalla värikäs, eloisa ja kaunis. Minunkin herkkä sieluni on kaunis.
Ei se kantanut huolta tulevasta, siitä mitä ei tiennyt. Se otti vastaan sateen ja auringon, vetäytyi välillä keräämään voimia uuteen kasvuun, silloin kun oli sen aika.
Se eli ja hengitti.
Se eli ja hengitti.
Lempeydellä, Heli
~~~
Instagramissa tilillä @sun.askeleita kirjoitan omien rajojen löytämisestä, liiallisesta kiltteydestä, miellyttämisestä, herkkyydestä ja uupumisesta — ennen kaikkea ihmisyydestä. Kurkista ja tule seuraamaan.
