Kutsu takaisin luontoon tulee kehostasi

Mutta tuo luotu voi helposti upottaa mukaansa niin, että luonnon luonto unohtuu. Mitä enemmän ruudut, seinät, juorut, betoni, starbucksit, klikit, shortsit, mäkkärit, marketit, e-koodit, pinta ja pillerit tilaa elämässä ottaa, sitä kauemmas ne kantaa ja sitä enemmän unohtuu, sillä niiden kakofonia on niin valtaisa, että se peittää hiljaisen viisauden alleen.

Typeryys nimittäin on lujaäänistä, viisaus hiljaista.

Niinpä lopulta voi käydä niin, että unohtaa ja sitten unohtaa edes kaivata.

Silloin erottaa ihmisen luonnosta omaksi lajikseen.

Ja jos ihminen erottaa itsensä itsestään,

katkaisee yhteyden viisauteen ja

jää mielen vankilaan lukiten itsensä elämään todeksi mielen kertomaan tarinaa.

Ja niin kaava toistuu päivästä toiseen.

Jokin sanoittamaton kivistää, mieltä ja kehoa särkee, mutta ei tiedä miksi.

Läsnä on epämukavuus, jotakin miltä tuntee tarvetta paeta, epämääräinen tyhjyys, jonka tahtoo täyttää. Ja täyttäessä sitä saa hetken hyvää oloa kuhisevista kuppiloista, tirisevästä mätöstä, puhuvista päistä, ruuduista, pauhusta, yhteen kolahtavista tuopeista, keuhkot täyttävästä savusta, uraportaista, ruudulla tai alla voihkivista ihmisistä.

Mutta silti mikään niistä ei laskeudu täyttämään kumisevaa tyhjyyttä.

Edelleen mukana on

unohdusta miten tunteita kohdataan,

miten ajatusluupit katkaistaan,

unohdusta miltä elinvoima tuntuu,

unohdusta kehon viisaudesta,

unohdusta syklisyydestä,

unohdusta millainen on hyvinvoiva ihminen ja yhteiskunta,

unohdusta mikä on oikein ja väärin.

Ja jostain syystä luonto unohtuu helposti. Pinnallisilla nautinnoilla mässäävä mieli tuntee houkutustakin tähän, koska se tarjoaa pakopaikan.

Pieni lapsi vielä muistaa mutta ruutu ruudulta, luokkahuone luokkahuoneelta, seinä seinältä,

luonto unohtuu.

Mutta tietenkin, sillä talousjärjestelmä vaatii ja tukee luonnon unohtumista, muuten se ei pyöri tässä muodossaan.

Joten jos on unohtanut,

pitää kuulla kutsu muistaa.

Ja se kutsu tulee kehostasi.

Se tulee, kun tunnistaa mielen luoman vankilan ja tarpeen paeta siltä ympäröivän maailman tarjoamiin houkutuksiin.

Voi viedä vuosia osata kaivata ja kuunnella, opetella tuntemaan luonto ja sen tiet,

opetella tuntemaan itsensä ja itsensä tiet.

Vanhat tavat pitävät otteeseen, mutta mitä kauemmas niistä pystyy itsensä irrottamaan, sitä helpommin muistaminen käy.

Sillä luonto elää unohduksesta huolimatta meissä koko ajan. Olemmehan me luonto, se joka elää. Ja se elää tavasta viis, mutta sen viisauden kuullakseen täytyy nöyrtyä kuulemaan.

Sillä mikä nyt puhuisi viisauksiaan kuulijalle, joka ei pysähdy kuulemaan – kunnioituksella.