Katkaisen kahleet ympäriltäni

Istun ja katson ikkunasta juuri satanutta uutta lunta. Maisema on vaihtanut asuaan. Se on tuttu ja näyttää samalle. Tunnistan sen, mutta silti se ei ole sama kuin eilen. Jokin on muuttunut. Istun tässä ja katson myös itseeni. Huomaan, että jokin on muuttunut myös minussa.

Tunnistan itseni ja pysähdyn tähän hetkeen. Syvällä sisälläni tunnen edelleen sen saman tytön, sen hassun pienen ihmisen, joka olin jo lapsena. Kirkkain silmin katsoen kohti maailmaa, uskoen siihen, että kaikki on mahdollista, rakastaen kaikkea, vailla murhetta huomisesta. Elämää ilman filtteriä, elämää ilman sääntöjä, joita minuun on koodattu. Elämään ilman satuttavia kokemuksia ja kerroksia, joiden sydämeni ja sieluni piilotin. Annan sen nauravan tytön viedä minut mukanaan, koska haluan tuntea olevani vapaa. Vapaa vailla kahleita, jotka olen elämäni aikana itselleni huomaamatta ottanut kannettavakseni. Milloin se tapahtui? En tiedä, mutta tiedän tänään, että on aika päästää irti. On aika laskea irti siitä, joka estää minua lentämästä, estää minua kokemasta sitä kaikkea, josta vielä lapsena osasin unelmoida. En enää alistu muiden ehdoille, en miellytä muita teoillani oman onneni kustannuksella, en anna laittaa purkkiin, jossa on päällä “parasta ennen” -tarra, tai tuoteseloste, jonka joku muu on kirjoittanut. On aika tiputtaa kahleet, jotka eivät ole minun, mutta olen niitä silti ylpeydellä kantanut, niiden painoon voimani hukuttanut.

Tuleeko meille jokaiselle aika elämässä, jolloin alamme pohtia ja huomaamme, että elämme elämää, jossa oma rooli onkin opittujen mallien ja ehdollistumien mukaan tanssiva nukke? Nukke, joka tekee sen, mitä muut odottavat, jotta se nukke näyttäisi mahdollisimman kauniilta ja sievältä muiden silmissä, olisi rakastettava ja hyväksyttäisiin muiden joukkoon? Kuka on uskaltanut ja osannut elää elämänsä vain itseään kuunnellen, sydäntään seuraten, muiden mielipidettä uhmaten, ollut täysin vapaa ja onnellinen? Kenelle se on ollut mahdollista, kenen eväät lapsuuden repussa ovat olleet niin hyvät ja monipuoliset, että tämä kaikki on tullut syntymälahjana? En tunne ketään tällaista ihmistä, en ole sitä itsekään. Tekee kipeää herätä todellisuuteen, jossa olen pitänyt valintojani oikeina ja elämääni sellaisena, joka on tavoittelemisen arvoista. Kenen unelmaa olen elänyt? En ainakaan sen naisen elämää, joksi itseni tänään tunnistan. Kuka kirjoittaa elämämme käsikirjoituksen ja kenen ääntä kuuntelemme läpi aikojen? Kenen silmissä haluamme olla valintojemme kautta arvokkaita ja rakastettuja? Mihin häviää oma ääni? Valitessani risteyksessä suunnan, kuka on määritellyt sen mihin suuntaan lähden? Olenko todella kysynyt minulta, minulta itseltäni mihin sydämeni minua johtaa? En.

Herään mietteistäni ja ymmärrän, että ajassa ei voi kulkea taakse päin. Mistä enää tiedän, kuinka olisin kussakin hetkessä osannut valita, jos olisin kuunnellut itseäni. Ajatuksella on hauska kuitenkin leikkiä. Mitä jos en olisikaan antanut vanhempieni, entisen kumppanin tai yhteiskunnallisten normien päättää puolestani. Pystynkö antamaan itselleni anteeksi sen, että olen liian usein hylännyt itseni? Hylätyksi tulemisen pelossa pelkäämme usein sitä, että joku meidän itsemme ulkopuolella oleva jättää ja hylkää meidät, jolloin teemme kaikkemme, jotta miellytämme muita, jottemme kohtaisi hylkäämistä. Surullisinta on, että hylkäämmekin itsemme. Sen ainoan ja tärkeimmän ihmisen, kenen puolia meidän tulisi aina osata pitää, kenen sydäntä kuunnella ja ketä rakastaa kaikista eniten. Kuinka kauas tulee matkustaa ennen kuin tajuamme, että minä en enää ikinä hylkää itseäni? Elän elämää, jossa valitsen oikean, valitsen oman tieni, kuitenkin loukkaamatta tai satuttamatta tahallani muita. Milloin on aika laskea irti kahleesta, jonka etunimi on pelko, toinen nimi arvottomuus?

Repaleiset lähtökohdat elämässä ovat peittäneet alleen sen hymyilevän tytön ja lapsen vilpittömän uskon. Kuinka kokemus turvattomuudesta, kuinka tunne rakkaudetta jäämisestä, kuinka arvottomuus, jonka olen itsessäni kokenut, ovatkaan saanut minut hylkäämään itseni. Olen keskittynyt uskomusteni usvassa siihen, että haluan todistaa itseni sijaan arvoni jollekin toiselle, jollekin jonka silmistä haluan oman rakastettavuuteni ja arvoni peilattavan. Havahdun, että olen elänyt sadussa osana tarinaa, jossa olen itse rakentanut aidon elämäni ympärille kahlitsevat rakenteet tuomaan näennäistä turvaa. Näitä kahleita olen tähän asti kantanut ja nyt huomaan, että ne ovat harhaa, aivan turhaa ja lasken ne maahan. Kuka sen kaiken alla olen, kun turvalliseksi koetut rakenteet eivät enää olekaan tarpeen ? Olen edelleen se maisema, jonka tunnen, mutta näen sen uudelleen ja uudessa valossa, eri väreissä. Näen maiseman ja unelmoin. Mietin kuinka askel kerrallaan voinkaan saavuttaa sen maiseman, jossa oma silmäni ja sydämeni lepää.

Vihdoin ymmärrän, että en voi elää elämääni ollakseni mieliksi sinulle, koska kuka minä silloin olen? Olisin vain kuva sinun haaveistasi. Kuka sinä haluat olla, milloin kysyit sitä viimeksi itseltäsi?

Lisää kirjoittajalta Elina: Kasvan kokoNaiseksi

Katkaisen kahleet ympäriltäni

Istun ja katson ikkunasta juuri satanutta uutta lunta. Maisema on vaihtanut asuaan....
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.