Itsensä työllistämisestä, unelmista ja rahasta

Ja onhan itsensä työllistämisessä kosolti hyviä puolia. Ei ole pomoa kyttäämässä (paitsi se maailman armottomin fasistipomo, jolta ei jää huomaamatta mikään, eli sinä itse), ei ole puuduttavia tiimipalavereja (eikä myöskään työkavereita), saa itse päättää työaikansa (mikä tarkoittaa usein puurtamista yli puolen yön tai läpi viikonlopun), saa nukkua niin pitkään kuin huvittaa (jos on töiden puolesta aikaa eikä aamutapaamisia sovittuna, eikä kukaan satu soittamaan aamukahdeksalta), saa määritellä loma-aikansa ja niiden pituuden itse (kunhan vain pitää sovituista deadlineista kiinni, voi tosiaan lomailla ihan niin pitkään kuin kykenee elämään ilman minkäänlaisia tuloja ja uskaltaa olla asiakkaiden tavoittamattomissa.  Mikä tarkoittaa sitä, että varmimmin voit pitää lomaa silloin kun asiakkaasikin pitävät, mutta ilman rahaa).

Olen ollut itseni työllistäjä – toiminimiyrittäjä – jo yhdeksän vuotta. Uskalsin irtisanoutua vakituisesta palkkatyöstä, koska sain solmittua ensimmäiseksi vuodeksi kaksi sopimusta, jotka takasivat minulle täyden työllisyyden – sopparit olivat siis kädessä jo ennen kuin irtisanouduin. Toinen alkuperäisistä asiakkaista oli oma työnantajani, eli sain hyvän läjän omia copywriterin töitä mukaani ja samalla turvallisen mahdollisuuden siirtyä ensin puoliksi ja lopulta kokonaan unelmieni alalle, toimittajaksi.Taloudellisesti olinkin ensimmäisen vuoden turvattu, mutta töitä oli aivan liikaa. Niinpä seuraavana vuonna olin vain helpottunut, kun sain jatkaa työtäni pienemmällä työmäärällä ja vähemmällä rahalla.

Tulimme toimeen, koska silloinen mieheni oli palkkatöissä ja minulla oli myös mukavasti palkkatyöajoilta kertyneitä säästöjä. Taloudellinen sinnittely alkoi, kun mieheni jäi työttömäksi, ja pikku hiljaa säästöt hupenivat. Todelliseen kurimukseen jouduin, kun parisuhde kriisiytyi siinä määrin, että vuokrasin itselleni yksiön, ja maksoin samanaikaisesti neljän kuukauden ajan yhteisen asuntomme kaikki kulut, koska työtön mieheni ei olisi siihen pystynyt. En kyennyt sen takia täydentämään liian vähän maksettuja ennakkoveroja, mikä kostautui sitten seuraavana vuonna jälkiveroina. En kyennyt niiden takia täydentämään seuraavankaan vuoden veroja, joten vuosi vuodelta kasvava mätkykierre oli valmis, kun samalla tein enemmän ja enemmän töitä tullakseni toimeen.

Ja vaikka siis firmani on menestynyt – olen toisen vuoden notkahdusta lukuun ottamatta pystynyt kasvattamaan sekä liikevaihtoa että tulosta vuosi vuodelta – minusta on yksinhuoltajuuden myötä tullut tämän maan köyhälistöä.

Vaikka tuloni ovat kasvaneet, ne eivät ole todellakaan kasvaneet siinä suhteessa kuin palkat ovat kehittyneet. Itse asiassa ansiotasoni nousu ei johdu kasvaneista palkkioista, vaan siitä, että olen yksinkertaisesti tehnyt enemmän ja enemmän töitä.

Toki ammattitaitoni on kasvanut samalla, niin että selviydyn nykyään keskimäääräisestä toimeksiannosta nopeammin ja tehokkaammin kuin ennen. En kuitenkaan aina. Palkkiotaso ei ole alallani muuttunut yhdeksässä vuodessa lainkaan. Pikemminkin päinvastoin.

Alalle on aina tulossa uusia opiskelijoita tai freelancereita, jotka ovat valmiita tekemään työn minimaalisilla palkkioilla saadakseen itselleen julkaistuja työnäytteitä. Joka tapauksessa työn teettäjä on alallamme se, joka sanelee hinnan. Toki jostain erityisen työläästä jutusta voi neuvotella hieman ylimääräistä, mutta perushinnasto on työn teettäjän, ei yrittäjän määrittelemä, jos kyse on yksittäisten artikkelien myymisestä.

Luonnollisesti sivutoimisesti freelance-toimittajan työtä tekevät kokevat palkkiotason aivan toisin kuin päätoiminen yrittäjä – niin kauan kun tulot ovat niin pieniä, että YEL:iä ei tarvitse maksaa, palkkiot vaikuttavatkin ihan kohtuullisilta. Sitten kun tuloista tosiaan pitää maksaa eläkemaksut, kirjanpito, yrittäjän vakuutukset ja vielä rahoittaa lomat, työvälineet, terveydenhoito ja työttömyysturva, totuus näyttäytyy aivan toisenlaisena. Toimeksiannoista saatavia palkkioita ei todellakaan voi suoraan verrata palkkoihin.

Pienillä tuloilla sinnittelyä voi jatkaa niin pitkään kuin uskoo tilanteen olevan ohimenevä. On aika helppo ansa kuvitella, että jos vain saisin yhden asiakkaan lisää, tai kunhan vain selviän näistä mätkyistä tai ennakkoveroista tai seuraavasta YEL-laskusta,  sitten minulle jää vihdoinkin rahaa myös omaan käyttöön. Välillä onkin. Kun töitä on tehnyt oikein paljon, voi vähän aikaa näyttääkin siltä, että hyvinhän tässä tullaan toimeen. Ikinä ei kuitenkaan voi tietää, tuleeko tilauksia vielä huomennakin. Vain laskut tulevat varmasti.

Olen kuitenkin pikku hiljaa alkanut tajuta, ettei kyse ole siitä, että minä olen yrittäjänä epäonnistunut. Kyse on rakenteellisesta ongelmasta. Kyse on siitä, että itsensä työllistäjää ei oikeastaan voi edes laskea yrittäjäksi samalla tavalla kuin muita. Tämä on aika rankka paikka itselleni tunnustaa, koska minulla on ollut koko ajan vahva identiteetti itsestäni yrittäjänä. En ole mikään olosuhteiden pakosta itsensä työllistänyt ”pakkoyrittäjä” vaan aidosti halusin elättää itseni itsellisenä omalla työlläni.

Nyt illuusiot ovat karisseet. Nykyisellä toimintamallillani voin parantaa tulotasoani vain tekemällä enemmän. Mutta koska myyn omaa työtäni ja vuorokaudessa on vain 24 tuntia, en voi loputtomiin työmäärää kasvattaa. Siksi on vain kaksi mahdollisuutta: joko pienennän menojani eli käytännössä muutan kommuuniin asumaan (mahdotonta niin kauan kuin teinini asuu kotona), tai sitten muutan ansaintalogiikkaani.

Yksittäisten artikkelien lisäksi teen yhdelle asiakkaalleni myös kokonaisia julkaisuja. Tämä on jo enemmän aitoa yrittämistä kuin itseni työllistämistä, sillä minun ei tarvitse tehdä kaikkea itse, vaan ostan sen työn, jota en itse osaa. Voisin myös aivan hyvin ostaa sen osan työtä, mitä en itse ehdi, eli mikään ei estäisi minua kasvattamasta tämänkaltaista toimintaa.
Paitsi tietenkin se tosiasia, että myös tämä sektori on varsin kilpailtu, ja kilpailen toisaalta niiden alalle tulijoiden kanssa, jotka alihinnoittelevat työnsä kenties tajuamatta, kuinka paljon työtä laadukkaan lehden toimittaminen teettää, ja toisaalta isompien organisaatioiden kanssa, joilla on enemmän resursseja ja riskinottokykyä.

Toisaalta olen hajottanut itseäni moniin aktiviteetteihin, joita teen enemmän intohimosta kuin rahasta, ja haluaisin löytää keinoja lisätä ansaintamahdollisuuksia näihinkin liittyen.  (Intohimoistani kerron enemmän täällä)

Tässä tilanteessa olen alkanut kaivata jonkinlaista coachingia tai mentorointia, ja olin jo löytänyt netistä lukuisia upeita naisyrittäjiä, jotka tällaisia palveluja tarjoavat. Yksilölliseen coachaukseen tuskin olisi varaa, mutta löysin myös kiinnostavia ryhmämuotoisia valmennuksia. Tulin maininneeksi miesystävällenikin, että kaipaisin juuri nyt jotain tällaista.

Seuraavana päivänä sähköpostiini tuli Suomen yrittäjänaisten lehdistötiedote naisten johtamia yrityksiä kasvuun kannustavan Liekki-hankkeen kick off -tilaisuudesta. Liekki-hankkeen tarkoituksena on kannustaa ja tukea nimenomaan yksinyrittäjiä sekä alle viiden hengen mikroyrityksiä. Hanke starttaa Uudenmaan alueella, mutta tavoitteena on luoda kasvupolkumalli, joka jalkautetaan koko Suomeen.

Minähän innostuin heti, ja otin yhteyttä hankkeen projektipäällikkö Pia Winqvistiin. Kuulin, että tulossa on valmennuksia, koulutusta ja vertaistukea, ja ohjelma räätälöidään kohderyhmän tarpeiden mukaan.  Tänä vuonna valmennusteemoja ovat yrittäjän kokonaisvaltainen hyvinvointi, itsensä johtaminen ja myynti.
Hanke on vasta suunnitteluasteella, ja lisää tietoa tulossa vappuun mennessä.

Pia Winqvist taisi kuitenkin aistia, että olin asialla tässä ja nyt, ja hän vinkkasi myös Metropolian ja Työterveyslaitoksen  Oona-hankkeesta. Oona-hanke tarjoaa yrittäjänaisille sekä ilmaisia opintokokonaisuuksia että ohjattuja, ratkaisukeskeisiä ja sparraavia vertaisryhmiä.

Oonan vertaisryhmä olikin sopivasti seuraavalla viikolla alkamassa, ja ilmoittauduin siihen saman tien. Mahduin mukaan, ja niin kävi jälleen kerran,  että jokin puolihuolimattomasti lausuttu toive manifestoitui todeksi heti seuraavana päivänä. Pääsin kuin pääsinkin sparrausryhmään miettimään uutta suuntaa yritykselleni, eikä minun edes tarvitse maksaa siitä mitään. Sekä Oona-hanke että Liekki-hanke ovat EU-rahoitteisia. Olen kiitollinen, että yhteiskunta huomioi yksinyrittäjiä edes tällä tavalla.

Liekki-hanke
Oona-hanke
Suomen yrittäjänaiset