Mies maskuliinisuuden vankilassa

Mitä se paljon puhuttu mieheys on?

Kun kolmivuotias poikalapsi katsoo alas ja huomaa haarovälissään heiluvan jutun, hän alkaa luomaan sukupuolista identiteettiään. Hän alkaa vähä vähältä identifioitumaan Isäänsä ja kieltämään samankaltaisuuttaan Äitinsä kanssa.

Äiti pysyy hänen rakkautensa pääasiallisena objektina, mutta samalla hän kokee armotonta riittämättömyyttä suhteessa äitiinsä, sillä hänellä on vastustajanaan isompi, kykenevämpi, lähes voittamattomana näyttäytyvä Isä.

(Tyttölapsi ei koe samanlaista eroa Äidistä, sillä hänen jalkovälinsä yhdistää hänet Äitiin ja sen myötä naiseuteen. Lisäksi luultavammin Äiti ottaa hänet mukaan ”naisten juttuihin”, jotta sosiaalistuminen naissukupuolen rooleihin voi tapahtua. Tyttölapsella on sitten omat haasteensa Isän kanssa, mieheyden arkkityypin, jota rakastaa Äitinsä ohella, joskus sulassa sovussa, joskus taistellen. Mutta tämä on toisen tekstin aihe).

Isä kasvattaa poikalasta miehen malliin ja tässä oletettavasti ovat mukana vanhemmat veljet, naapurin pojat, koulukaverit ja heidän isänsä, opettajat ja valmentajat. Mitä luultavimmin Isä ja nämä muut miehet ovat olleet tietämättömiä siitä, mitä mieheys todella on, he ovat vain parhaansa mukaan imitoinet mallia, jonka ovat saaneet omalta Isältään sekä ympäröivästä kulttuurista. Välillä raipan tai nyrkin kautta. Tästä epävarmuudesta mieheyden ympärillä poikalapsi on kuitenkin autuaan tietämätön ja hän imee sisäänsä kaiken sen, mikä hänelle syötetään.

Tai ehkä jollain tasolla, varsinkin jos poikalapsi on luonteeltaan herkkä, hän ymmärtää, kuinka kahlitsevaa on rajata itsensä miehen rooliin. Mutta alistuttava on, kun läheisemmät ihmiset ja pojan elämän isoimmat auktoriteetit siihen suuntaan tyrkkivät.

Itkevä poika on neiti. Tyttömäisesti käyttäytyvä poika on homo. Tämä on kylmä fakta, josta ei ole varaa nillittää. Ja niin feminiiniset piirteet painuvat alitajuntaan, kääriytyvät häpeän lujaan, kylmään kanaverkkoon.

Mieheys näyttäytyy lähes yksinomaan toimintakykynä tai potentiaalina toimintaan. Ala-asteen livuttua ohi ja luotua häpeäidentiteetin ja miehisen riittämättömyyden pohjan, yläasteella ja siitä eteenpäin mieheksi kasvava pojankloppi huomaa, että eniten huomiota ja ihailua niin teinityttöjen kuin -poikienkin keskuudessa saavat voimaansa näyttävät, lihaksikkaat, urheilulliset tai teknisesti tai käsistään taitavat täydellisen maskuliinisuuden arkkityypit. Kotibileissä ja diskoissa nämä miehet keräävät katseita ja saavat naiset antautumaan pelkällä paikalle tulollaan. He ovat sosiaalisesti taitavia, kovaäänisiä, hyvin pukeutuvia ja rahakkaita. Samalla herkkä, vähän ulkopuolinen, hintelä poika katsoo vessassa pulkannarujaan ja ymmärtää – en tule koskaan olemaan KUNNON MIES. Kuntosalin saunassa tai pukuhuoneen suihkutiloissa tämä arvio saa vahvistuksen: aseita on montaa kaliiberia ja omien jalkojen välissä ei roiku Magnum nelinelosta.

Siinä vaiheessa, jos ei alistuta täysin omaan paikkaa mieheyden hierarkiassa, opitaan kenties kompensoimaan maskuliinista riittämättömyyttä: opitaan ehkä saamaan pätevyyden tunteita omasta tietomäärästä, filosofisesta ymmärryksestä, musiikillisista taidoista, leffatuntemuksesta. Saatetaan myös lukea pelimiesoppaita ja suunnataan Don Juanin viitoittamalle uralle. Ja voihan niitä pulkannaruja saada kasvamaankin. Riittämättömyys ei kuitenkaan koskaan täysin poistu. Alitajuisesti vertailu jatkuu: tapahtui se sitten pornoelokuvien meisselikavalkaadien pakonomaisella tuijottamisella tai työkavereiden työsuoritusten ja uralla etenemisen kateuden sävyttämällä syynäyksellä.

Jos totta puhutaan, eivät nuo nuoruuden puolijumalat, virheettömältä vaikuttaneet jalkapallotaituri-adoniksetkaan todellisuudessa kokeneet maskuliinisuudessaan täyttymystä. Heillä oli omat riittämättömyytensä – ehkä heillä oli vertailun kohteenaan joku koulussa taitavampi tai miehen mallinaan kontrolloiva ja väheksyvä Isä, joka ei koskaan tyytynyt parhaaseenkaan suoritukseen. Ennemmin tai myöhemmin myös nämä supermiehet ovat joutuneet huomaamaan, että heilläkin on heikot kohtansa, eikä kenenkään miekka seiso aina täydessä stondiksessa.

Mutta riittämättömyys on opittu peittämään ja niin kauan kuin kompensaatiokeinot toimivat edes jollain tavalla, ainakin ulospäin voi yhä pitää maskuliinista ulkokuorta kiiltävänä.

Lopulta, jos onnekkaasti käy, mies kuin mies joutuu kuitenkin taipumaan ja nöyrtymään. Usein tämä tapahtuu naisen edessä. Nainen nimittäin muistuttaa miestä vastustamattomasti siitä joskus elossa olleesta, mutta liian pienestä pitäen tukahdutetusta sisäisestä feminiinisyydestä. Siitä puolesta, joka on Äidin kasvoista peilannut rakkauden, turvan, lämmön ja hyväksynnän pienelle pojalle, ja josta on sukupuolisen identiteetin muodostumisen myötä joutunut itsensä riuhtaisemaan eroon.

Jos näin tapahtuu, alkaa arkkityyppinen, ritarillinen matka linnanneidon luokse, jossa on kahlattava pelon, kivun ja häpeän usvaisen suon yli, on herätettävä se, minkä maskuliinisuuden vankila on tainnuttanut liian pitkäksi aikaa – on opittava olemaan heikko, pehmeä, haavoittuva. On kohdattava ehkä se suurin pelko, eli avuttomuus naisen edessä. Palattava lähtöpisteeseen: itkeväksi, täriseväksi, tarvitsevaksi pikkuvauvaksi, joka ei pärjää ilman toisen syliä.

Tämä matka on matka kohti todellista tasapainoa, jossa Mieheltä näyttävän olennon sisälle avautuu myös Nainen.

Ja kun miehen sisälle syntyy ja kasvaa Nainen, tai linnaan lukittu neito vapautetaan, myös tuohon miehen rinnalla seisovaan, käsin kosteteltavaan naiseenkin on mahdollisuus saada syvä, tasa-arvoinen yhteys. Sellainen yhteys, jossa toisen ei tarvitse täydentää itsestä puuttuvaa osaa ja siten pitää yllä riippuvaista kiintymyssuhdetta. Ja koska tuon naisenkin sisälle on kasvanut Mies, sukupuolisuuden leikki kahden ihmisen välillä mahdollistaa erilaisia jännittäviä, ravistelevan ravitsevia asetelmia, joista täydellisen maskuliinisuuden ahtaaseen vankilaan ajautunut mies ei osannut uneksiakaan.

Sukupuoliroolien lieventymisen tai haihtumisen myötä avautuu mahdollisuus tasapainoiseen jakamiseen, näkemiseen ja nähdyksi tulemiseen, todelliseen Alastomuuteen toisen edessä – suorittamisen ja toimintakyvyn todistamisen sijaan.

Entä sinä, Mies? Oletko sinä jo löytänyt Naisesi, oletko matkalla kohti Naistasi, vai vielä lähtökuopissa?

Blogin kirjoittaja Markus Savander on psykologi ja tantraohjaaja. Hän tarjoaa yksilö- ja parivalmennuksia ja vetää tantrailtoja ja miesten iltoja Jooga- ja hyvinvointila Kehräämöllä Tampereella. Voit ottaa häneen yhteyttä halutessasi sähköpostilla: markus.savander@gmail.com

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.