Epätoivosta toivoon

Olen kertonut aiemmin masennuksestani ja kuinka vaikeaa on ollut hyväksyä se. Kuitenkin hyväksyttyäni sen, olen vasta voinut aloittaa todellisen toipumisen siitä. Diagnoosista on siis ollut hyötyä paranemisen kannalta, mutta toisaalta myös olen huomannut sen haittapuolet.

Nyt tiedostan sen, että masennukseen liittyy monia asioita ja avuksi olen tarvinnut sekä lääkityksen että terapian. Niistä on ollut suuri apu ja olenkin voinut paremmin kuin vuosiin. Koin olevani valmis siihen, että alan vähentämään lääkitystäni ja sen myötä koinkin yllättäen romahduksen. Serotoniinitasoni reagoivat lääkityksen pudottamiseen ja romahdus ei muuta vaatinut.

Kun aloin tuntemaan taas kovaa alavireisyyttä, tipahdin jonnekin epätoivon syövereihin. Tuli tunne, että en voi koskaan täysin parantua masennuksestani. Tunne, että olen tämän diagnoosini orja lopun elämääni eikä mitään ole tehtävissä. Kun vajoaa epätoivon puolelle, ei näe mitä mahdollisuuksia elämässä todellisuudessa on. Siinä hetkessä pitäisi muistaa, ettei omia ajatuksiaan kannata aina uskoa.

Epätoivon hetkellä, näkee helposti vain pelkkää mustaa eikä koe, että voisi olla mitään pakokeinoa pois. Ei näe valoa tunnelin päässä. Epätoivon hetkellä, ei näe todellisuutta vaan näkee vain oman suppean kaistaleen siitä. Sillä todellisuudessa mikään ei ole ikinä pelkästään mustaa. Elämä on täynnä värejä, se on kokonainen väripaletti. Epätoivoisessa tilassa ei näe sitä, että loppupeleissä voimme myös itse vaikuttaa siihen miten näemme asiat.

Romahduksen pahin kohta on nyt mennyt ohi ja olen alkanut hitaasti, mutta varmasti nousemaan kuopasta ylös. Mielialani on tasaantunut ja näen taas värejä elämässä. Näen, ettei ajatukseni siitä loputtomasta synkkyydestä olleetkaan paikkansa pitäviä. Olen siirtynyt epätoivosta toivon puolelle.

Sanoin alussa, että diagnoosistani on ollut myös haittaa ja tarkoitan sillä sitä, tunnetta, että on oman diagnoosinsa vanki. Se on tunne siitä, ettei pystyisi itse vaikuttamaan asioihin ja silloin ottaa liian helposti uhrin roolin. Liian helposti vain jättäytyy diagnoosin armoille. Ikään kuin pitäisi vain hyväksyä oma kohtalonsa, koska mitään ole tehtävissä tai muutettavissa. Mutta se ei ole totta.

Aina on mahdollisuus toimia ja muuttaa omaa oloansa paremmaksi. Aina on mahdollisuus muuttaa omia ajatuksiaan ja toimintatapojaan paremmiksi ja hyödyllisemmiksi.

Välillä tuntuu epäreilulta, että toiset meistä joutuvat tekemään niin kovasti töitä voidaksemme hyvin, mutta todellisuudessa ei elämä ole kenellekään itsestäänselvän helppoa. Kaikilla on omat taakat kannettavanaan. Ja omat vastoinkäymiset kohdattavanaan. Kaikki joutuvat tekemään töitä oman hyvinvointinsa eteen. Toisille ehkä sen työn tekeminen on hieman helpompaa kuin toisille, mutta ei elämä ole mikään kilpailu siitä, kuka pärjää täällä parhaiten. Ikinä ei pitäisi verrata itseään toisiin.

Haluan kirjoittaa tästä aiheesta sillä tiedän, etten ole ainoa ihminen, joka kamppailee oman mielensä kanssa. Toivon, että tästä voisi olla apua edes yhdelle ihmiselle, kenellä on nyt vaikeaa ja kuka tuntee olevansa jumissa omissa synkissä ajatuksissaan. Lupaan, että se tunne tulee menemään ohi. Ne ajatukset, mitä näemme epätoivon keskellä, eivät ole koko totuus. Ne ovat ehkä osa totuutta ja osa elämäämme, mutta eivät missään nimessä koko totuus tai koko elämämme.

Emme voi koskaan sanoa tietävämme, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kukaan meistä ei sitä tiedä, mutta voimme vaikuttaa siihen mitä me haluamme ja mihin suuntaan kuljemme. Kun tietää mitä haluaa, on jo matkalla sitä kohti. Se on matkan ensimmäinen askel.

Suosittelen todella paljon kokeilemaan erilaisia luovia menetelmiä omien ajatustensa selkeyttämiseen. Itselläni kirjoittaminen ja maalaaminen ovat keinoja käsitellä ajatuksiani ja tunteitani. Kun pääsen siihen luovaan tilaan, saatan jopa unohtaa pahan oloni. Ja yleensä aina sen jälkeen, olo on jokseenkin kevyempi ja selkeämpi.

Toinen erittäin tärkeä asia on puhuminen. Kun saa sanottua mieltä painavat asiat ääneen, se keventää oloa kummasti. Ja ehkä asiat ääneen sanottuaan huomaakin, etteivät ne kuulosta kovin järkeviltä. Ettei ne omat ajatukset olekaan niin kovin uskottavia.

Jos sinulla tulee ajatuksia kuten “aina olen ollut, aina tulen olemaan”, “tämä ei ikinä tule muuttumaan”, “olen ikuisesti tälläinen” muista, etteivät ne ole paikkansa pitäviä. Kukaan ei voi sanoa tietävänsä, mitä tulevaisuudessa tulee olemaan tai miten paljon me voimme vielä kasvaa ja kehittyä. Koskaan ei ole liian myöhäistä opetella uutta ja muuttaa omia käsityksiään itsestään ja maailmasta.

Toivon, että voisimme kaikki oppia olemaan myötätuntoisempia itseämme kohtaan ja näkemään mahdollisuudet mitä meissä on. Ja varmasti on niin, että mitä rankemmat on ollut olosuhteet, sitä vahvempia meistä tulee. Itse ainakin koen, että juuri rankat kokemukseni ovat tehneet minusta vahvemman ja viisaamman, sillä ne ovat opettaneet minulle tärkeitä asioita elämästä. Ne ovat opettaneet, että sitä pystyy selviämään lähes mistä vain.

Haluan vielä sanoa, etten ollenkaan vähättele vakavia mielenterveyden ongelmia ja uskon, että ammattiapu on aina tarpeen, jos on tunne, ettei selviä. Uskallathan pyytää apua, jos siltä tuntuu. Tästä löytyy linkki mielen sivuille, mistä löytyy kriisipuhelimen numero. Sinne voit olla yhteydessä mihin aikaan vuorokaudesta tahansa ja sieltä saat apua sekä opastusta vaikeissa tilanteissa. Jos soittaminen ei tunnu luontevalta, sivustolta löytyy myös chat vaihtoehto.

Lisää kirjoittajalta Kaikki värini/Saana Repo

Epätoivosta toivoon

Olen kertonut aiemmin masennuksestani ja kuinka vaikeaa on ollut hyväksyä se. Kuitenkin...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.