Keskipäivän varjoja

Täytin keväällä 44 vuotta. Tänä vuonna olen tuntenut astuneeni menopaussisiirtymässä ison askeleen. Menopaussisiirtymän erikoisuus on siinä, että sen aiheuttamat muutokset ja tuntemukset kehossa eivät ole selkeitä, ja helposti tunnistettavia. Toisekseen, harva siirtymää läpikäyvä saa “lottopottia”, eli kaikkia mahdollisia oireita. Juuri tästä syystä olen itse kamppaillut viime aikoina sen ajatuksen kanssa, olenko jo käymässä läpi siirtymää vai en? Mieli kun ei oikein suostu hyväksymään, että putkessa ollaan jo. Eikä sitä pidä ihmetellä, sillä jokainen meistä elää maailmassa, jossa nuoruutta ihannoidaan. Jos joku viisissäkymmenissä oleva kertoo, ettei oireita ole ja kierto on säännöllinen, se herättää meissä ihailua ja jopa kateutta. Miksi minä olen jo siirtymässä ja hän ei? Olenko elänyt jotenkin huonosti tai väärin?

Miltä elämäni sitten näyttää?

Aloitetaan vaikka siitä, että sisäiset vuodenajat eivät ole enää niin tarkkoja. Saatan kierron keväällä ihmetellä, miksi olo on niin surullinen. Myös kiertojen pituus vaihtelee, ja minulla on ollut hiljattain kaksi itselleni poikkeuksellisen lyhyttä kiertoa. Toisinaan taas odotan vuotoa alkavaksi viikon. Joskus vuoto kestää tavallista pidempään. Ylipäätään kaikki tuntuu kierron suhteen muuttuneen epävarmemmaksi, eikä matkoja tai mökkireissuja kannata aikatauluttaa oman kierron mukaan -pieleen saattaa nimittäin mennä.

Kuormitun helpommin kuin aikaisemmin. Toisaalta tämänhetkisessä elämässäni on jaksoja, joiden aikana en ole ehtinyt levätä nimeksikään. Olen useammin alakuloinen ja olen itkeskellyt. Hermostoni on ollut hälytystilassa, tiedän sen esimerkiksi jumittavista lihaksistani ja siitä, että puren hampaita öisin yhteen. Se aiheuttaa lisää jumeja ja päänsärkyä. Kehossa on muutenkin aiempaa enemmän outoja vaivoja ja kolotuksia. Joskus ne yltyvät niin voimakkaiksi, että joudun jättämään suunnitellun treenikerran väliin.

En jaksa valvoa tai riekkua yöelämässä. Jo yksikin pikkutunneille venähtänyt ilta tuntuu kehossa ainakin viikon. Rutiinit rauhoittavat, ne pitävät minut sisäisessä turvan tilassa edes auttavasti. Haluaisin nähdä ystäviäni, mutta lähes kaikki elävät samaa vaihetta kuin minä. Yhteydenpito rajoittuu hätäisesti autossa laitettuihin ääniviesteihin matkalla kauppaan tai lapsen harrastukseen. Ylipäätään väsyn aiempaa helpommin. Ostosreissu kauppakeskukseen saattaa vaatia lepoa loppupäivän. Viikonloppu ilman etukäteen suunniteltua ohjelmaa taas kuulostaa taivaalliselta.

Minulla on toisinaan kaipuu lähteä. Olla yksin. Yksinolon kaipuu tuntuu ajoittain peittoavan läheisyyden kaipuun 6-0, janoan erillisyyttä ja mahdollisuutta minä-hetkiin, jotta kuulisin itseni. Joogaretriitti jossain lämpimässä kohteessa siintää suurimpana unelmana. Toisaalta arvelen tämän unelman olevan pakoa todellisuudesta, ja aprikoin, mahtaisinko sielläkään päästä pakoon itseäni. En siedä minkäänlaista pa*kaa keneltäkään, ja todellisuus ulkona näyttäytyy entistä hullumpana (viimeinen tuskin johtuu pelkästään minun vaihdevuosisiirtymän alkutahdeista).

Tiedän kyllä teorian tasolla, miten tässä vaiheessa olisi hyvä elää, en vain läheskään aina pysty siihen itse. Tiedän, että hermostoa olisi hyvä rauhoitella ja tahtia hiljentää. Mutta minä elän ruuhkavuosia, joka kohdallani tarkoittaa esimerkiksi vanhan talon massiivista remontointia, puutarhatöitä, perheeseen tullutta koiranpentua, syvimpään murrosikään saapunutta esikoista ja ikääntyvien vanhempieni kannattelua, sekä kahden eri työn tekemistä. Olen itse luonut elämäni ja sen kuormittavat tekijät ovat isolta osin omien unelmieni tuotosta.

Elämä tuntuu hetkittäin olevan liikaa. Minulla on kaikkea liikaa verrattuna käytettävissä olevaan aikaan. Liikaa töitä, liikaa kotitöitä, liikaa meta-töitä. Syksyllä mietin joskus, kuka se olikaan joka halusi puutarhatontin hedelmäpuilla? Kuka keittää mehut ja hillot? Mistä polttopuut talveksi? Keväällä haalin kasvihuoneen täyteen kasveja, joita heinäkuun hellekeleillä hikipäässä kastelen. Olen kuin mahdottoman tehtävän edessä, sellaisen, ettei siitä kerta kaikkiaan voi suoriutua. Vaihdevuosi-ikä näyttäytyy kuin preludina vanhuudelle: Elämä pakottaa nöyrtymään, priorisoimaan, toisinaan hiljentämään ja jokaisena hetkenä luopumaan liian korkeista standardeistani, jotka kerta toisensa, vuosi toisensa jälkeen asetan itselleni. Olen pakotettu tutkimaan omakohtaisesti, voiko kaaoksenkin keskellä elää hyvää elämää? Voiko elämä olla hyvää ilman, että se on täydellistä? Onko olemassa täydellisen ihmisen mittari ja kuka sillä minut mittaa?

Entä sitten raivon, pyhän raivon uusi tuleminen? Muistatko vielä sen pienen tytön, joka tunsi toisinaan niin suunnatonta raivoa, ettei se pysynyt hänen nahkojen sisällä, vaan tulvi yli huokosista, silmistä, suusta, kaikkialta? Muistatko, miten tuo tyttö hiljennettin? Ehkä käytettiin sanoja, ehkä vitsaa. Joskus hiljentämiseen riitti pelkkä katse. Häpeä. Viimeistään murrosiän jälkeen tuo tyttö katosi, meni piiloon. Veti päälleen aikuisen naisen viitan ja esitti, ettei raivo tai viha kuulunut hänen sivistyneeseen tunneskaalaansa. Arvaa mitä? Tuo tyttö on tullut takaisin, mutta hän on kasvanut aikuiseksi. Raivo läikähtelee taas yli, se ei pysy enää viitan alla tai viitta on kenties heitetty kokonaan nurkkaan. Mutta tällä kertaa raivoa ei saa heräämään menetetty karkkipäivä tai saamatta jäänyt lelu. Ehei, nyt raivo kuohahtaa maailman epäoikeudenmukaisuuksista, kanssakulkijan piittaamattomuudesta, henkilökohtaisten rajojen ylityksistä ja etenkin valkoisen miehen toksisen maskuliinisuuden tuhansista ilmentymistä.

Kiltti tyttö on poissa, nainen joka sopeutui kuuliaisesti yhteiskunnan normeihin mukisematta ja kyselemättä on poissa. Uskallan avata suuni sellaisissa tilanteissa, joissa vielä kymmenen saati kaksikymmentä vuotta sitten olisin pysynyt hiljaa. Iso raja on ylitetty. En suostu enää kiltin tytön rooliin koska, no, en ole ollut enää aikoihin tyttö. Ja koska näen, että se rooli ei koskaan ollut minua varten. Tavallaan nämä ovat todelliset kasvoni, joita toki toivon tulevien vuosien pehmentävän.

Mitä kaikkea on luvassa, kun siirtymä etenee? En tiedä, hetkittäin en uskalla ajatella. Minulla ei ole vielä kuumia aaltoja. Nukun suhteellisen hyvin, mikä tarkoittaa sitä, että olen aina ollut kausittainen nukkuja, eikä tähän ole tullut muutosta. Vuotoni ei ole vielä merkittävästi runsastunut. Näytän ulkoisesti suht samalta kuin pari vuotta sitten.

Palataanpa lopuksi vielä hetkeksi siirtymän alkamisen tunnistamisen vaikeuteen. Brizendine puhuu tuoreessa kirjassaan Vaihdevuosien vallankumous siitä, miten meillä on tapana kieltää ensimmäiset vaihdevuosisiirtymän merkit. Syytämme yöhikoilusta huonoa ilmastointia tai stressiä. Samoin mielialanvaihtelut on helppo kieltää ja ajatella, että elämä nyt vain on tässä vaiheessa niin moninaista, jotta tunteet menevä laidasta laitaan. Kuulostaako tutulta? Ainakin itse tunnistan itseni ja tajuan samalla, että onhan minulla ollut yöllisiä kuumia aaltoja jo tovin, vaikka ne eivät päivisin minua vaivaakaan. Samoin palelen toisinaan kovasti, eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä ympäristön lämpötilan kanssa.

Lohdutukseksi sinulle joka et vielä ole täällä -vaihdevuosisiirtymään astumisessa on myös paljon hyvää. Kenties ensi kerralla kerron niistä oivalluksista ja hyvistä puolista, joita olen tähän mennessä huomannut. Tai ehkä poimit niitä jo tästäkin? Kuka nimittäin voi väittää, että esimerkiksi kiltin tytön kuolema on pelkästään huono juttu?

Syksyn varjoja ja valoa,

Katja

Lähde: Brizendine, Louann (2024): Vaihdevuosien vallankumous