Pärjääjän salattu totuus
Jo pienestä asti monet oppivat, että pärjääminen on hyve.
Että pitää olla vahva, reipas ja omillaan. Että tunteet on syytä niellä, jotta muut eivät kuormitu.
Pärjäämisen viitta näyttää ulospäin tehokkaalta: kaikki rullaa, hommat hoituvat, arki pysyy kasassa. Moni saa vielä kiitosta siitä, miten hienosti selviytyy. Mutta sisällä voi olla hiljainen tyhjyys.
Yksinäisyys, joka syntyy siitä, ettei kukaan oikeastaan näe, miten paljon tämä kaikki vie sinulta. Ei siksi, ettei kukaan välittäisi, vaan koska pärjääminen peittää alleen uupumuksen ja avun tarpeen.
Kun vastaa automaattisesti: “Kyllä minä pärjään, ei ole muuta vaihtoehtoa”, keskustelu loppuu siihen. Kukaan ei kysy uudestaan, ja vähitellen siihen tottuu. Ei edes odota tukea.
Ympärillä voi olla ihmisiä, mutta silti tuntuu siltä, ettei kukaan todella näe.
Yksinäisyys ei aina tarkoita fyysistä yksinoloa. Se voi tarkoittaa sitä, että sisäinen maailma jää piiloon. Että muut näkevät vain sen vahvan, jaksavan version – eivät väsyneitä hartioita, pinnallista hengitystä tai kaipuuta tulla kohdatuksi juuri sellaisena kuin on.
Joskus suurin kaipaus on se, että joku vihdoin sanoisi:
“Näen, miten väsynyt olet.”
Että olisi tila, jossa ei tarvitse pärjätä, esittää tai todistella mitään. Ei tarvitsisi kannatella ketään, vaan tulla itse kannatelluksi.
Rakas pärjääjä; sinulla on lupa tulla näkyväksi!
Lupa sanoa:
“Olen ihan loppu. Tarvitsen apua.”
Se ei tee sinusta heikkoa. Se tekee sinusta inhimillisen.
Ja ehkä juuri siinä kohdassa, kun uskallat raottaa pärjäämisen viittaa, saat huomata, ettet olekaan niin yksin kuin luulit.
Lempeydellä, Heli
~~~
Löydät kirjoituksiani myös Instagramista tililtäni @sun.askeleita
