Ammattilainenkin voi kärsiä kirjoitusblokista – ajatuksia tyhjän paperin kammosta
Olen kirjoittanut ammatikseni yli 15 vuotta. En olisi tällaista ammattia valinnut, ellei kirjoittaminen olisi minulle luonteva ilmaisumuoto. Silti aika ajoin tulee tilanteita, ettei millään saa aloitettua. Tulee tyhjän paperin kammo, writer’s block. Joskus sitä kutsutaan myös tyhjän paperin tai valkoisen paperin syndroomaksi.
Paradoksaalisesti, mitä ”tylsempi” ja ”yhdentekevämpi” työn alla olevan artikkelin aihe on minulle, sitä helpompi se on kirjoittaa. Luotan ammattitaitooni ja vuosien varrella syntyneeseen rutiiniin, ja saan jutut valmiiksi deadlineen mennessä ilman suurempaa ahdistusta.
Jos aihe on erityisen mielenkiintoinen, koen sen tärkeäksi tai se liittyy omiin intohimoihini, vaikeusaste kasvaa. Haluan tehdä erityisen hyvän jutun – en pelkästään kelpo suoritusta. Artikkeli voi mielikuvituksessani uraa uurtava, täydellinen, maailman paras, palkintojen arvoinen, niin kauan kun en ole edes aloittanut koko hommaa. Kun kirjoittaminen alkaa, todellisuus iskee. Olen pahimmillani siirtänyt aloittamista yli kriittisen ahdistuspisteen – pisteeseen, missä deadline on jo niin lähellä, että aloittamisen ahdistus on pienempi kuin deadlinen läheisyyden aiheuttama ahdistus. Ja tässä vaiheessa ei enää ole aikaa tehdä täydellistä, vaan täytyy turvautua rutiinisuoritukseen, jolloin voin olla varma, että juttu valmistuu kuin valmistuukin ajallaan. Mennään siis tavanomaisella rakenteella, ei mietitä erilaista ja yllättävää lähestymistapaa. Ei tullut täydellistä.
Tyhjän paperin kammo vaanii bloggaajaa
Henkilökohtainen blogi on vapauttava ilmaisumuoto, sillä viime kädessä kenelläkään muulla ei ole sanomista siihen, mitä bloggaaja kirjoittaa ja miten. Jos haluaa rönsyillä villisti aiheesta toiseen, blogi ei välttämättä vaikuta uskottavalta tai ammattimaiselta – mutta mitäpä siitä? Bloggaaja itse tekee valinnan, mitä blogissaan painottaa.
Minä aloitin aikoinani tämän blogin sillä mielellä, että pidän julkaisukynnyksen mahdollisimman matalana. Jokaisen postauksen ei tarvitsisi sisältää painavaa asiaa tai sydänverta, vaan mukana voisi olla keveämpiäkin postauksia. Minkäänlaista suunnitelmaa minulla ei ollut, vaan kirjoitin, kun aikaa oli, tai jokin tunne pyöri sisälläni ja tahtoi tulla sanoitetuksi ja ilmaistuksi blogipostauksen muodossa. Lopputulos alkoi muistuttaa sillisalaattia, ja tuntui, etten ikinä päässyt varsinaiseen ydinaiheeseeni, jonka piti olla samanismi ja noituus.
Niinpä aloin miettiä aivan tosissani, että pudotan rönsyt pois. Kirjoitan vain ydinaiheestani. Aloin listata aiheita, joista voisin kirjoittaa ja hahmotella julkaisusuunnitelmaa. Minun piti vihdoinkin myös resursoida aikaa tähän blogiin ja alkaa kirjoittaa useammin ja säännöllisemmin.
Toisin kävi. Ensin oli hyvin kiireinen kausi töiden kanssa. Sitten iski uskonkriisi. Sitten kiire muissa asioissa.
Lopulta oli kulunut liian kauan aikaa edellisestä postauksesta, ja paine alkoi kasvaa. Seuraavan postauksen olisi pakko olla painavaa asiaa, enkä osannut päättää, mitä aihetta käsittelisin. Tyhjän paperin kammo iski ensimmäistä kertaa blogin yhteydessä.
”Jos haukkaan liian ison palan nyt, tukehdun siihen enkä julkaise yhtään mitään”
Aidolta ja oikealta tuntuisi käsitellä niitä isoja, henkisyyteeni vaikuttavia tapahtumia, mitä olen läpikäynyt viime kuukausina blogihiljaisuuteni aikana, mutta juuri se on kaikkein vaikein asia ilmaista. En vieläkään tiedä ihan täsmälleen missä menen, ja mitä siitä kaikesta ajattelen, vaikka olenkin äkillisen romahduksen jälkeen palannut entiseen maailmankuvaani.
(Huomasin, että koko elämältäni putoaisi merkitys, jos luopuisin maailmankuvastani ja henkisyydestäni kokonaan. Ei minusta enää ateistia saa, vaikka välillä kyseenalaistinkin kaikkien henkisten kokemusteni merkityksen. Sain kuitenkin itseni kiinni siitä, että sisimmissäni uskoin kuitenkin.)
Ja tämä on tämänkertaisen kirjoittajan blokkini ydin: tuloillaan olisi jotain niin tärkeää, mutta vielä muotoutumatonta, että paine nousee liian suureksi. Tajusin, että jos haukkaan näin ison palan nyt, tukehdun siihen, enkä saa julkaistuksi yhtään mitään.
Miten purkaa kirjoittajan blokki?
Netistä löytyy helposti vinkkilistoja tyhjän paperin kammon selättämiseksi, joten en toista tässä samoja listoja. Kerron mieluummin oman strategiani, jonka varmasti jo älysitkin, jos luit postaukseni alusta.
Kun iso, painava ja tärkeä on liikaa, mene sieltä, mistä aita on matalin. Kirjoita ihan mitä tahansa. Tajunnanvirtaa. Mitä on päällimmäisenä mielessä.
Ei sitä ole pakko julkaista, jos aikapaine ei ahdista liikaa. Kun hanat aukeavat, se varsinainen kunnon juttukin saa tilaa tulla.
Minä toisaalta haluan antaa itselleni sen lahjan, mitä bloggaaminen alun alkaen merkitsi: saan kirjoittaa ihan mitä vaan, ja julkaista sen. Ei haittaa, vaikkei kovin moni tätä jaksaisi lukea. Tärkeintä on, että blogissa tapahtuu jotakin kuukausien hiljaisuuden jälkeen, jolloin voin kevyemmin tarttua seuraavaan aiheeseen. Ei välttämättä vieläkään siihen isoon ja painavaan. Vaan seuraavaan, josta haluan kirjoittaa. Niin että pääsen normaalitilaan, jossa en malta odottaa, että ehdin kirjoittaa ajatuksissani pyörivän postauksen valmiiksi.
Oletko sinä koskaan kokenut tyhjän paperin kammoa? Miten pääset siitä yli?
Keväisin terveisin
Katariina
Lue myös:
Seuraa blogiani Facebookissa
Tallenna
Tallenna