Samaanin polulle käy kutsu

Samaaniksi ei tuosta noin vain päätetä ryhtyä, ja harva samaaniksi edes haluaa. Useimmiten kutsu on kuitenkin niin vahva, ettei sitä voi vastustaa. Samaanin polku ei ole silloinkaan helppo eikä suoraviivainen. Perinteisesti samaaniksi on tultu suurien vaikeuksien ja esimerkiksi vakavan sairauden kautta. Samaanius on kohtalo, ei valinta. Minä en ole mikään samaani, en kunnolla edes oppipoika, mutta olen kuullut kutsun samaanin polulle. Helppoa se ei minullekaan ole, ja tähän mennessä olenkin joutunut keskittymään lähinnä itseni parantamiseen. Siksi olen edelleen vasta polkuni alussa.

Kuten olen maininnut, kiinnostuin wiccasta ja noituudesta jo viime vuosituhannen lopulla. Aivan 2000-luvun alussa osallistuin jopa wicca-opintopiiriin.

Yhdellä kerralla opintopiirin aiheena oli ohjattu meditaatio. Pian sen alettua tunsin putoavani, ja loppumatka sujuikin kuin vuoristoradassa. Kokemus oli vahvasti kehollinen, ja näkemäni visiot olivat niin selkeitä, että muistan ne vieläkin. Kyseessä oli ensimmäinen transsimatkani. Se tapahtui kuitenkin täysin odottamatta, joten olin hämmentynyt. Koska opintopiirissä kokemuksia ei jälkeenpäin purettu mitenkään, enkä tuntenut sieltä ennestään ketään, jäin asian kanssa aivan yksin. Lähdin kotiin Helsingin keskustasta raitiovaunulla, ja kyyneleet alkoivat virrata vuolaina. Opintopiiri jäi siihen.

Kului 11 vuotta yrittäessäni elää ”normaalia” porvarillista elämää. Unohdin noitailut ja magian. Minulla oli avopuoliso, lapsi ja asuntolaina. Yritin luoda uraa, saada lisää lapsia ja isomman asunnon. Mikään ei ollut helppoa. Yritin luoda unelmaelämää samalla kun mies pikku hiljaa alkoholisoitui minun sitä aluksi edes tajuamatta. Koko elämän pyörittäminen oli minun vastuullani, ylläpidin ulkoisia kulisseja ja tavoittelin unelmaani. Ei siitä mitään tullut.Kun toista lasta ei kuulunut, hakeuduimme hedelmöityshoitoihin. Miehelle oli aina kalja maistunut, mutta nyt sovimme, että hän vähentäisi, jotta hoitojen onnistumisen edellytykset paranisivat. Hän vähensikin ihan huomattavasti. Olin kuitenkin huolissani, sillä hänen terveydessään tuntui olevan jotain pahasti vialla. Juotuaan vain oluen tai kaksi hän oli aivan humalassa. Joka ilta tultuaan kotiin töistä hän käytännössä sammui sohvalle. Meni aika kauan, ennen kuin tajusin, että vähennettyään näkyvää kaljan juomista hän oli alkanut juoda salaa kirkkaita.

Hedelmöityshoitojen tuloksena oli kaksi keskenmenoa. Ensimmäinen keskenmeno oli shokki, ja vaikka kyse oli alkuraskaudesta, verta tuli paljon ja olin kipeä. Makasin sängyllä ja itkin. Mieheni sanoi, että olen hullu ja ylireagoin.

Välimme kiristyivät ja äityivät perhehelvetiksi. Minä halusin erota, mies uhkasi tappaa itsensä, jos eroaisimme. Kun tämä ei enää minua hetkauttanut, hän uhkasi tappaa minut, jos eroaisimme.

Näissä tunnelmissa elin elämääni – olin elänyt jo useamman vuoden – kun kesällä 2012 sain Facebook-kutsun samanistiselle leirille. Tunsin vatsanpohjassani, että leiri olisi jotain, mitä tarvitsisin juuri nyt. Olin oikeassa.

Leirillä tehtiin rumpumatkoja, mutta nyt osasin odottaa, mitä tapahtuisi. Ensimmäinen matka oli minulle holtitonta sinkoilua ylös ja alas, mutta toisella matkalla osasin jo ohjata matkantekoani paremmin. Matkasin Äiti Maan kohtuun, ja sain tietää, olevani turvassa. Sain tietää, että minusta pidetään huolta.Kokemus oli vahvasti hengellinen, ja voin sanoa sen muuttaneen elämäni. Leirillä tutustuin myös ihmisiin, jotka lasken tätä nykyä parhaiksi ystävikseni. Löysin oman heimoni.

Aloin leirin jälkeen käydä säännöllisesti samanistisissa rumpupiireissä.  Rumpumatkoilta sain suunnattomasti voimaa ja konkreettisia ohjeitakin siihen, mitä minun pitäisi tehdä. Vaikka halusin erota miehestäni, ei ollut helppoa toteuttaa sitä käytännössä.

Kaikki kulminoitui kekriin, jolloin poltimme rituaalisesti lappuja, joihin kirjoitimme asioita, mitkä halusimme jättää taaksemme. Minä halusin vihdoin päästä eroon parisuhteestani.

Vain muutaman päivän päästä sain kuulla kalustetusta yksiöstä, jonka voisi vuokrata neljäksi kuukaudeksi edullisesti.  Kahden viikon päästä tein vuokrasopimuksen. Neljän viikon päästä muutin.

Eron jälkeen olen tehnyt valtavasti töitä löytääkseni itseni uudestaan, luodakseni itseni näköisen elämän, toteuttaakseni elämäntehtävääni. Olen tuntenut vahvan kutsun mennä entistä syvemmälle siihen, jonka jo kerran jätin taakseni. Olen harjoittanut samanismia ja tehnyt magiaa. Tunsin edistyväni, ja vuosi sitten olin jo hakeutumassa Ikiaika-koulutukseen oppiakseni lisää samanismista ja voidakseni pikku hiljaa suuntautua muuhunkin kuin itseni hoitamiseen – ehkä opettamiseen. Uskoin sen olevan seuraava askel polullani.

Näin ei kuitenkaan ollut. Ei ollut rahaa eikä yllättäen aikaakaan sitoutua koulutukseen. Polkuni veikin aivan toisenlaisiin haasteisiin. Elämääni tuli vuosi sitten uusi suhde, uusi mies. Tämä suhde on kaivanut kaikki kipukohdat ja haavat auki yhden toisensa jälkeen. Rakastamme toisiamme valtavasti, mutta emme pääse toistemme kanssa helpolla.

Tein kaikkeni päästäkseni edellisestä miehestäni eroon ennen kuin joutuisin hänen omaishoitajakseen, mutta nyt käytännössä olen uuden mieheni omaishoitaja. Jos hän on menossa kohti kuolemaa, minä saatan hänet loppuun asti.

Kirjoitan tätä Jyväskylässä, kaukana kotoa. Olen mieheni puolityhjässä asunnossa voidakseni käydä hänen luonaan sairaalassa. Hän on vakavasti sairas. Hän itse pelkää (tai ehkä toivoo) kuolevansa, vaikkeivät lääkärit sentään kuolemantuomiota ainakaan vielä antaneet.

Minä koetan parhaani mukaan huolehtia hänestä ja valaa häneen uskoa paremmasta huomisesta. Samalla minun on pakko yrittää muistaa pitää huolta myös itsestäni, ylläpitää yhteyttä elämänvoimaan. Vaarana on, että hukkaan itseni ja tulen imetyksi kuiviin. Silloin minusta ei ole paljon iloa hänellekään.

On houkuttavaa valittaa ja surkutella itseään ja miettiä, miksi minulle kävi näin. Miksi en saanut nauttia romanttisesta ihanasta ja kepeästä rakkaudesta? Miksi tästä tuli niin nopeasti elämän ja kuoleman kysymys?

En tiedä vastausta. Kohtaamisemme tuntui johdatetulta ja tunnemme kuuluvamme toisillemme. En vain tiedä, onko minun tehtäväni nyt yrittää johdattaa hänet suuren elämänmuutoksen kautta takaisin elämään vai vain kulkea rinnalla kunnes kuolema korjaa. Oli kyseessä kumpi tahansa, tehtävä on raskas, enkä sitä pyytänyt. Mutta minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä.

Mikäli kiinnostuit samanistiseen rumpupiiriin osallistumisesta, tilaisuus tähän on 1.2.2017 kello 18–21 Pauligin Huvilalla Helsingissä: Lehto – Suomen luonnonuskontojen yhdistys ry ja Helsingin rumpupiiri järjestävät yhteistyössä Kulttuuri- ja uskontofoorumi Fokus ry:n kanssa kaikille avoimen suomalaisen samanismin rumpupiirin, jota edeltää johdantoluento. Kerron itse alustuksessani luonnonuskonnoista Suomessa yleisemmin sekä samanismista erityisesti, ja suomalaiseen luontoviisauteen johdattaa ja rumpupiirin vetää Merel Ahtinen. Tilaisuuteen on vapaa pääsy, mutta rumpupiiriin pitää ilmoittautua ennakolta sähköpostitse osoitteella tiedotus(at) lehto-ry.org.  

Tapahtuma kuuluu YK:n Uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikon ohjelmaan.

Tapahtuma Facebookissa