Itkua ja vyöhyketerapiaa
Ihmetyksekseni omassa kehossani ja erityisesti vatsassani alkoi tuntua ihanaa virtausta, sekä jännää pistelyä. Baby jatkoi nauramistaan, mutta oma alahuuleni alkoi salaa täristä. Huomasin itkun lähestyvän, enkä oikein ensin ymmärtänyt siihen syytä. En voinut laskea tunnetta heti vapaaksi päivänvaloon, koska halusin tehdä sen rauhassa. Sitä paitsi poikanihan tässä oli hoidettavana.
Kehossani tuntui aivan siltä, että hoito olisi tehty itselleni. Sanokaa sitä vahvaksi myötäelämiseksi, mielikuvitukseksi tai äidin ja lapsen väliseksi yhteydeksi, mutta näin oli. Jokin jännitys alkoi purkaantua sisälläni ja samaan aikaan baby vilautteli valloittavia hymyjään terapeutille. Tilanne tuntui hämmentävältä.
Mieleeni tulivat aikaisemmat käynnit lastenvalvojalla ja yhtäaikainen tolkuton väsymys. Piti soitella asianajajille, selvitellä asioita, olla vahva ja keskittyä. Älä tunteile, älä ole herkkä, pidä puolesi ja tiedä oikeutesi. Näitä neuvoja, melkein käskyjä, sain useaan kertaan. Yritin, yritin ja yritin, niin kovasti olla kaikkea tätä. En tainnut täysin onnistua. Väsytti.
Tietyt asiat ovat tuntuneet epäoikeudenmukaisilta ja erään ihmisen teot ovat satuttaneet. Niistä on pitänyt laskea irti, koska on ollut tärkeää mennä eteenpäin. On väsyttänyt, välillä huolettanut ja joskus suututtanut. Kehoa on särkenyt ja se on rukoillut lepoa. Sille on luvattu sitä heti kuin sen aika on, jonain ihanana päivänä.
Kaikesta huolimatta olen nauttinut babyajasta paljon, mutta jotain olen huomaamattani kaivannut. Nimittäin ikiomia itkuhetkiä, niitä ei ole ollut. En ole ehtinyt itkeä kunnolla, täysiä ja hartaasti. Olen ollut aikaisemmin oikea itkemisen Euroopan mestari ja purkanut olot kuin olot oikein varpaista saakka.
Ihanista mama-aikaan liittyvistä asioista olen ottanut kaiken irti, mutta eräiden tapahtumien aiheuttamaa surua ja ihan puhdasta väsymystä en ole päässyt purkamaan. Aikaisemmin mainitsemani asiat olisin aikaisemmin vuotanut koko sieluni voimalla jo ajat sitten äiti maan mukavaan syliin. Nyt olen jemmannut niitä ihan huomaamatta ja sinnehän ne ovat jääneet jumiin. Kehoon ja mieleen. Se on näkynyt epämääräisinä kiukun tunteina ja jäykkyytenä ihan joka paikassa.
Lopulta vyöhyketerapeutti hoiti babyn, oudolla tavalla myös maman ja poistui. Oven sulkeuduttua minusta irtosi tulppa, joka laski itkun vihdoin pois. Tunsin niin suurta helpotusta, että melkein nauroin. Babylle tuli kakka, joka oli ollut pitkällä tauolla. En olisi koskaan uskonut itsestäni, että kirjoitan tuollaista mihinkään. Kakkajuttuja. Siitä huolimatta kaikki voittivat, minä ja baby. Itku tuli ja kakka tuli. Kaikki olivat onnellisia ja olot helpottuivat. Ainakin sinä iltana, seuraavasta päivästä ei koskaan tiedä.
Nyt olo on ihanan rauhallinen ja tyytyväinen. Vyöhyketerapeutti sanoi, että pojallani ei ole juurikaan jännityksiä. Siis niitä, joita usein sen ikäisillä hoidettavilla on. Katsotaan miten vatsa voi jatkossa, mutta sitä ennen fiilistelen tätä hetkeä. Mietin sitä yhteyttä äidin ja lapsen välillä. Uskon, että se on aina vahva. Luulen myös, että baby vaistoaa herkästi äitinsä tunteet ja reagoi niihin. Myös siksi pitää muistaa itkeä itkut pois ja antaa elämän virrata. Niin, että ensi kerralla todennäköisesti irroitan tulpan ihan omin käsin. Kiitos.
Minä olen herkkä mama ja ihana juuri näin. Make tears, not war. Itku pelastaa maailman ja sitähän riittää. Kyyneleitä ei kannata säästellä!
Phiiis änd löööv 4eva
Ylempi kuva: Victoria Graham
