Äitiyden ihme
Vauvavaihe sujui ihmeellisessä huumassa ja symbioosissa. Ongelmia aiheutti lähinnä neuvolantäti, sillä en tiennyt vaivojen hoidosta mitään, ja koetin noudattaa neuvolan jokaista ohjetta orjallisen tarkasti. Jälkikäteen tajusin, että stressasin ihan turhaan, ja päätin, että toisen lapsen kanssa olisin itselleni lempeämpi ja luottaisin enemmän omaan terveeseen järkeen. Olin kaksi vuotta kotiäitinä, mutta sen jälkeen oli pakko mennä töihin. Samaan aikaan ajoittui lapseni uhmaikä, joka oli todella, todella rankka. Koska olin vasta valmistunut, minulla ei ollut työpaikkaa odottamassa, ja tyypillisesti työllistyin ensin määräaikaisena. Tavoitteena oli löytää vakituinen työpaikka ja jäädä sitten äitiyslomalle. Sitten pystyisin hoitamaan taas esikoistanikin kotona.
Uhmaiän hellittäessä aloimme toden teolla toivoa toista lasta. Meillä oli ollut syytä epäillä jo ennen raskaaksi tuloani, että mieheni olisi hedelmätön. Siksi olimme jättäneet ehkäisyn pois jo siinä vaiheessa, kun päätimme, että lapsen tulo ei olisi katastrofi. Kun lopulta, parin vuoden jälkeen, tulin kuin tulinkin raskaaksi, ainakin minä olin ehtinyt jo toivoakin sitä varsin kauan.
Nyt kuitenkin uskoimme, että kun olin tullut raskaaksi kerran, näin tapahtuisi toistekin. Menin töihin raskausaikaan keskittyvään lehteen toimittajaksi, haastattelin raskaana olevia ja jakelin kestovaippoja testattavaksi kavereilleni, joilla oli vielä vaippaikäisiä. Elin siis vauvahaaveissa kokopäiväisesti, sillä se oli myös työtäni. Lasta ei kuitenkaan kuulunut.
Lopulta menimme lapsettomuustutkimuksiin. Kävi ilme, että poikamme oli todellinen ihme. Meille kerrottiin, että koeputkihedelmöitys oli meille ainoa mahdollisuus saada lapsi.
(Minulla on oma näkemykseni siitä, miten luomuihmeemme oli aikanaan mahdollinen – tein ensimmäiset kokeiluni magian parissa juuri ennen raskaaksi tuloani, ja vaikka en yrittänytkään magialla vaikuttaa raskaaksi tuloon, se oli kuitenkin täydellinen ja humoristinenkin vastaus siihen, mitä yritin saada aikaiseksi: tarkoitukseni oli saada töitä! Sainkin saman tien kaksi työpaikkaa peräjälkeen mutta tulin myös raskaaksi, ja tullessani äidiksi tajusin, että äidiltä eivät koskaan, ikinä työt lopu!)
Tällä välillä poikani oli jo ehtinyt mennä kouluun. Minä olin kuitenkin identiteetiltäni yhä, enemmän kuin mitään muuta, pikkulasten äiti.
Aloitimme lapsettomuushoitojen sarjan, ja tuloksena kolmesta ivf-hoidosta ja yhdestä pakastealkion siirrosta oli kaksi raskautta ja kaksi keskenmenoa. Jos olisin saanut toisen lapsen synnyttää, ikäeroa lapsillamme olisi ollut kymmenen vuotta. Keskenmenoista selviäminen on vaatinut paljon surutyötä, mutta lopulta sain lohdutusta siitä, että löysin rumpumatkalla yhteyden syntymättömään lapseeni.Kun neljä vuotta sitten erosin miehestäni, poikamme oli jo yläasteella ja minä 42-vuotias. Minun oli kerta heitolla luotava identiteettini uudestaan – en ollutkaan mikään pikkulapsiperheen äiti, vaan teini-ikäisen yksinhuoltaja. Toki teinikin vielä äitiä tarvitsee, mutta se ei kuitenkaan enää riitä määräävimmäksi tekijäksi siitä, kuka ja mikä oikein olen. Pelkäsin, että minusta tulee takertuva äiti, joka ei anna lapsensa itsenäistyä ja joka elää lapsensa kautta, ja sitä kompensoidakseni olen ehkä ollut liiankin lepsu ja salliva kasvattaja.
Nyt poikani on jo lukiolainen ja itsenäistyy vauhdilla. Hänen itsenäistymistään edistää myös uusi parisuhteeni, joka siltä kannalta on varmaan pojalleni hyväksikin. Jännitteitä tilanne kuitenkin aiheuttaa. Olimme eron jälkeen palanneet poikani kanssa jonkinlaiseen symbioosiin, joten hänelle on varmasti ollut kova paikka – ja tervettä – tajuta, että minulla on nyt toinenkin tärkeä ihminen elämässäni.
Minulle on ollut erittäin tärkeää löytää ja kehittää itsestäni muitakin puolia äitiyden lisäksi. Toisaalta tiedän, että kukaan tai mikään ei voi olla minulle omaa lastani tärkeämpi. Ei, vaikka tiedän, ettei mene enää kauan, ennen kuin hän lentää pesästä. Pikkuisesta kääröstä on varttunut komea nuori mies, jonka tulen muutaman viikon päästä näkemään frakki päällä tanssimassa vanhojen tansseja.
Tallenna