Kesän varjoja

Palasin lomalta takaisin töihin heinäkuun loppupuolella. Auringon lämmittämien betoniseinien kätkemässä toimistossa oli kuuma, ja siellä meitä palaajia tai toista lomapätkäänsä odottavia työystäviä hikoilemassa vain kourallinen, toisten onnellisten lomaillessa vuorollaan. Kuten aina tällaisissa tilanteissa, yleisin kysymys kohdatessa kahvihuoneessa tai käytävällä on “Miten sun kesä on mennyt”. Hassua kyllä, monien vastaukset olivat hiljaisia, ehkä hivenen vältteleviä, ja tavanomaisia reissumuistoja jakoi vain harva. 

Myös muussa lähipiirissä vielä parhaillaan kuluva, joskin hitaan varmasti ehtoopuolelle kääntyvä kesä on ollut vähintäänkin tahmea, osalla jopa huonoin pitkään aikaan. En tiedä, liikunko vain jollain tavalla ankeissa piireissä, vai onko kyse kenties isommasta ja kollektiivisesta apeasta energiasta, tai jonkinlaisesta patoutuneiden tunteiden purkautumisesta? Jos kuitenkin olet kokenut jotain samaa, voit ottaa tämän vaikkapa vertaistukena. 

En häpeä myöntää olevani henkeen ja vereen kesän lapsi. Tosin mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän löydän kyllä kivoja puolia kaikista vuodenajoista. Rakastan syksyn värejä, tuoksuja ja kirpeyttä, sitä kun saa kaivaa ihanat pehmoneuleet pitkästä aikaan esiin. Sumuisina aamuina kun keittiön puuhellassa rätisee ensimmäisiä tulia ja siemailen aamukahviani, voin kuulla mereltä laivan sumutorven tööttäävän.Talven pysähtyneisyys antaa luvan levolle, pääsen hyvällä tuurilla hiihtämään (tai vähintäänkin seuraamaan maastohiihtoa telkkarista), ja saunon usein pihasaunamme leppeissä löylyissä tai käväisen avannossa. Kevät taas on puutarhaintoilijan parasta aikaa. Sitä paitsi rakastan sen raakaa valoa ja sitä ihanaa tunnetta, että kaikki on vielä edessä. 

Silti, jos minun pitää valita yksi vuodenaika, on se kesä. Kaikki on helppoa ja ulos mennäkseen tarvitsee heittää vain kengät jalkaan, kotipihassa ei välttämättä niitäkään. Metsään voi vain poiketa, aurinko lämmittää ihoa ja päivettää sen kauniiksi, pääsee uimaan luonnonvesissä ja marjat voi poimia aamujugurttiin omalta takapihalta. Kesällä tunnen herääväni eloon ja koko kehoni kirjaimellisesti aukeaa vastaanottamaan elämän ihmeitä. Kesään liittyy jonkinlainen vapaus ja lupaus seikkailusta. Koska tahansa voi pakata kamat autoon ja lähteä, tehdä mitä mieleen juolahtaa. 

Entä jos kesä tarjoileekin jotain ihan muuta?

Oma kesäni lähti kulkemaan vinoon jo varhaisessa vaiheessa. Läheiseni sairastui vakavasti ja osa suunnitelmista meni heti uusiksi. Samalla se käynnisti minussa sisäisten prosessien sarjan, jota en tilannut, mutta jonka varmasti tarvitsin. Oli vaikea päästä kunnolliseen kesä- tai lomatunnelmaan kun uiskenteli henkisesti aika lailla syvissä vesissä. Tilanne laukesi ja läheisenikin toipui olosuhteisiin nähden hyvin, mutta minä vain en saanut tunnelmasta kiinni. Monet päivät menivät haahuillessa ja yrittäessä tehdä edes jotain järkevää, jotain sellaista jota talvella voisi muistella. 

Elämä nakkasi kuitenkin lisää erinäisiä tilanteita, joissa kaikissa tuntui olevan kuin sisällään jokin kysymys, jota ajauduin tarkastelemaan. Menneenä kesänä seuraavat kysymykset ovat ajoittain ravistelleet koko eksistenssiäni: 

Elänkö itselleni totuudellisesti? 

Entä jos elämä päättyykin huomenna? 

Kuka olen suhteessa muihin? 

Kuka olen suhteessa itseeni? 

Ja suurin, elämänmittainen ratkaisematon mysteerini ja ydinhaavani: Olenko rakastettava tällaisena kuin olen?

Jokainen kysymyksistä on jo itsessään laaja ja vastaaminen niihin tulee luultavasti olemaan kesken ikuisesti, ainakin niin kauan kuin verhon tällä puolella tallustelen. Vastausten etsiminen ei kuitenkaan tunnu loppuvan, eikä niiden löytäminen ole helpottunut iän myötä. Oikeastaan päinvastoin. Näin vaihdevuosissa kysymykset tuntuvat pikemminkin huudoilta kuin kuiskauksilta ja vastaukset, joita jossain vaiheessa luulin löytäneeni, valuvat hiekkaan. Kuin pisteenä kesäni i:n päälle oman välittömän lähipiirini ulkokehällä tapahtui yllättävä poistuminen rajan taa, ja kysymykset elämän rajallisuudesta ja luonteesta alleviivautuivat. 

Viisas ystäväni muistutti minua jo alkukesästä, että kaikki tunteet paitsi kuuluvat myös mahtuvat elämään, kesäänkin.  Kesä kantaa kyllä ilot ja surut, sen syliin voi laskea myös kipujaan. Samainen ystävä sanoi vain vähän aikaa sitten, että elämä tarjoilee kyllä tilanteeseen sopivat lääkkeet. Kaikki tämä on erittäin totta. 

Kesä ei todellakaan ollut sitä, mitä mieleni halaji, mutta aivan varmasti se oli juuri sellainen, jonka tarvitsin. Vaikka prosessointi ja elämä jatkuu, jotain lahjoja kesältä kuitenkin sain. Muutaman ystäväni kanssa lähennyin entisestään jakaessani ajoittain voimakkaaksi yltynyttä tuskaani ja sieluni tuntoja. Sain osakseni uskomatonta kannattelua, ja olen teille syvästi ja sydänjuuriani myöten kiitollinen. Kuuntelin paljon musiikkia ja pitkästä aikaa löysin myös tanssin. Keho oli muutenkin puolellani ja uskomatonta kyllä, olen kaiken keskellä voinut fyysisesti paremmin kuin aikoihin, koska olen päässyt liikuttamaan kehoani usein ja eri tavoin. Liikkuminen on toiminut myös ihanana terapiana. 

Olen itkenyt paljon, enemmän kuin pitkään aikaan, ja heinäkuun viimeisenä päivänä osallistuin työpajaan, jossa tutustuttiin itkuvirsiperinteeseen. Kirjoitin oman itkuni ja itkin sen toisille. Uskomaton, hieno kokemus, jonka elämä tarjoili kuin tilauksesta. 

Kesä antoi myös monia, aika suuriakin oivalluksia. Ensimmäistä kertaa ihan todella tajusin, mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että kaikki on itsessä. Minun ulkopuolella ei ole mitään ja toiset ihmiset vain peilaavat minuun jotain sellaista, joka itsellä on vielä kesken ja vaatii parannusta. En voi syyttää toista ihmistä, peiliä, jos minusta tuntuu kurjalta. Minun itseni on otettava vastuu tunteistani, kysyttävä, mihin tämä minussa osui? Mikä kohta minussa vielä vaatii huomiota eheytyäkseen?

Sydänchakraani on avattu enemmän kuin kenties koskaan aikaisemmin, eikä se tapahtunut kauniisti ja kivuttomasti, vaan tunne on pikemminkin ollut kuin jokin olisi repäissyt rintani auki. Sain oppia, että sydän avautuu vain kivun kautta. Muuta reittiä ei ole. Avautuessaan sydämestä on tulvinut vuorotellen lähes ylimaallista rakkautta ja sitten taas kaikennielevää surua. Etenkin suru on ollut vanhaa perua, myös sukulinjani ja ehkäpä koko feminiinin olemuksen itkuja. Kenties kaikuja menneistä elämistä tai elämistä, jotka olen elänyt näissä nahoissa vuosia sitten. Nyt niiden oli aika tulla ulos. Rakkaus taas on ollut kiitollisuutta ja rakkautta koko elämää kohtaan, sellaista universaalia, joka näkee kaiken kauniina ja ihanana.

Ulospäin kaikki tämä on näkynyt eniten siinä, että olen pitkästä aikaa kirjoittanut paljon, erilaisia tekstejä. Kesän aikana kävin kahdessa vähän erityyppisessä selvänäköisessä katselmuksessa, jotka puhuivat hyvin paljon samoista teemoista (hassua? ehkä ei sittenkään), ja antoivat minulle voimaa jatkaa polullani. Lisäksi pitkään jatkunut sisäänpäin käpertymisen vaihe etenkin sosiaalisen median puolella tuli päätökseen, ja olen taas halunnut jakaa pieniä paloja elämästäni, tuntojani, omaa maailmaani. Jokin sisälläni on muuttunut ja tuntuu, että muutos on pysyvä. 

Kesästäni ei jää muistoksi kovinkaan suurta määrää kivoja lomakuvia tai kertomuksia reissuista saati suosituksia. Mutta uskon tämän lopulta kartuttaneen henkistä pääomaani enemmän kuin vielä edes ymmärrän. Varjoisassakin kesässä on valon hetkensä. 

Valoa ja varjoja,

Katja