Viesti lääkäriltä
Kävin eilen babyn kanssa kävelemässä merenrannalla ja olisi tehnyt mieli kiljahdella tunteesta, joka oli sekoitus onnellisuutta, tohkeutta, sekä kiitollisuutta. En halunnut herättää epäilyttävää huomiota, joten en tehnyt sitä. Siis kiljahdellut ääneen.
Aurinko paistoi, tuuli hivelteli söpösti ihoani ja kovasti rakastamani meri kimalteli valonsäteistä. Olisi tehnyt mieli hypätä uimaan, mutta kantoreppu-matkustajani olisi tuskin arvostanut tätä elettä. Tuntui hyvältä, kun hän oli lähelläni ja nukkui veden äänet korvissaan.
Join inkivääriteetä, fiilistelin hetkeä ja mietin elämäämme. Baby oli nyt nukkunut vieressäni, itkenyt sylissäni, nauranut pää kiinni nenässäni ja saanut sydämeni tärisemään ilosta jo yli neljän kuukauden ajan. Elämämme ei ole ollut aina helppoa, mutta se on ollut ehdottomasti kaunista ja aina täynnä rakkautta.
Kotiin saavuttuani minua odotti kirje lääkäriltä, jonka luona olimme käyneet pikkuisen vatsaväänteistä johtuen. Avasin kirjekuoren ja luin asiaan kuuluvaa raporttia käynnistämme. Huomasin suorastaan kiihtyväni, mitä pidemmälle pääsin.
Kiteytettynä se tuntui viestittävän, että babyn elämä olisi ollut syntymästä saakka pelkkää itkua ja vääntelehtimistä. Mama oli väsynyt, sekä iloton zombie ja pikkuisen kämmenissäkin oli likaa (jälkimmäinen pitää käsienpesuista huolimatta valitettavan usein paikkaansa). Siis mitä ihmettä, huomasin kysyväni kädessäni olevalta paperilta. Oma reaktioni yllätti itsenikin.
On totta, että olin saattanut ”hieman alleviivata” itkuisuutta ja omaa väsymystänikin. Olin halunnut, että minut ja babyni vatsavaivat otetaan tosissaan. Kaikki sanomani sinänsä piti paikkaansa, mutta olisin halunnut raportissa mainittavan muutakin. Sen yksipuolisuus tuntui suorastaan loukkaavalta babyni söpöä elämää kohtaan.
Teki mieli pyytää lääkäriä lisäämään raporttiin unihetket merenrannalla, metsässä ja vaikkapa talvipuutarhassa. Sen kuinka hienolta ne tuntuivat sen jälkeen kuin baby oli alkanut rakastamaan kantorepussa matkustamista. Raportissa lukisi sen olevan yksi suuri ja tohkea askel elämässämme. Maailman kaikkeuden mittakaavassa pieni, mutta babykuplan mittakaavassa massiivinen.
Siinä lukisi myös, että baby nostaa joka aamu päänsä uljaasti ylös, esitelläkseen koko maailman suurimman hymynsä. Hän pistää suunsa aivan kiinni mamansa kasvoihin, vain varmistaakseen, että ele on tullut nähdyksi. Tämä aamurituaali on sen verran hassu, että sen tuoma ilo vastaa mamalle ainakin tunnin verran lisäunta päivittäin.
Paperissa raportoitaisiin myös babyn kokonaisvaltainen onnellisuus siitä, että hän yhtä-äkkiä oppi kääntymään selältä vastalleen ja toisin päin. Siinä mainittaisiin jälkimmäisen olevan vielä pikkuiselle vaikeaa, mutta hänhän ei luovuttaisi.
Raportissa kuvailtaisiin huvittava kiukustuminen silloin, kuin kääntyminen vatsalta selälleen ei meinaa onnistua ja siitä heräävä päättäväisyys. Toisaalta tietenkin muistutettaisiin ihan valtavasta hymystä, jonka onnistuminen lopulta saa aikaiseksi.
Tärkeänä pidettäisiin myös maman ja babyn lämpimältä ja läheiseltä tuntuvan meiningin mainitsemista. Sitä kuinka yhdessä oleminen ei ole vain paikalla olemista, vaan vahvasti läsnäoloa. Yhteisesti jaettuja hymyjä, ääneen naurua, juttelua ja niinkin yksinkertaista asiaa kuin silmiin syvälle katsomista, sekä sitä kautta omaksuttua herkkyyttä lukea ilmeitä puolin ja toisin. Raporista kävisi ilmi se, että mama rakastaa yli kaiken mamana olemista, kuvaillen sitä hauskaksi, ihanaksi ja välillä toki hyvin työlääksi asiaksi.
Uskokaa tai älkää, elän samassa maailmassa kuin kaikki muutkin. Tiedän, että lääkäreillä ei ole aikaa alkaa kyselemään ”kuulumisia”, muuta kuin muodollisesti. Ymmärrän, että tällaisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä on oltava nopea ja kerrottava huolta aiheuttava asia mahdollisimman ytimekkäästi.
Ei useinkaan ole mahdollisuutta alkaa keskustelemaan ja kertomaan asioista kokonaisvaltaisesti. Niin, että asiakas voi tulla kuulluksi täysin rauhassa ja ilman kiirettä. Silti unelmieni maailmassa olisin saanut kertoa lääkärille enemmän ja elämämme olisi näyttäytynyt raportissa jokseenkin monipuolisemmalta.
Raportti olisi loppunut lääkärin kannustaviin sanoihin, jotka olisivat menneet jota kuinkin näin. Tällä kahden hengen perheellä on ollut haasteita liittyen maman lyhyisiin yöuniin ja söpön babyn vatsavaivoihin, sekä hänen sitä kautta ajoittain esiintyvään itkuisuuteen.
Tämä toisinaan elämässä mukana oleva rankaltakin tuntuva asia on herättänyt mamassa sellaisen voiman ja rakkauden, joita hän ei aikaisemmin tiennyt edes omistavansa. Mama ottaa mielellään hyvältä tuntuvaa apua ja tukea vastaan, mutta sanoo yhtä-aikaa kyllä pärjäävänsä ihan oikeasti. Hänen on syytä olla ylpeä siitä, kuinka hienosti he ovat selvinneet tästä kaikesta aivan kahdestaan.
Pieni poika on vasta nelikuinen, mutta erittäin energinen, aktiivinen ja hymyileväinen. Hän on tällainen tietenkin silloin kuin hänellä ei ole vastaväänteitä. On myös hienoa, että hänen mamansa on omaksunut pikkuisensa äitinä valtavasti lisää itseluottamusta ja kärsivällisyyttä. Asiat eivät siis ole mustavalkoisia ja elämä on aika ihmeellistä moninaisine kerroksineen. Unelmieni lääkäri heittäytyisi jopa hieman filosofiseksi viimeisessä lauseessaan.
Terveisiä vaan täältä herkältä, väsyneeltä ja onnelliselta, välillä kärsimättömältä, mutta hyvinkin vahvalta mamalta!
Jos tekee mieli auttaa yksin tai miksi ei kaksinkin pikkuistensa kanssa olevia vanhempia niin tässäpä ideoita:
– Haliminen
– Ihanien asioiden sanominen, kuten jee, you can do it
– Muistaminen vaikka kivoilla tekstiviesteillä, joihin ei välttämättä odoteta vastausta
– Yllätyksenä vaikkapa hienon ja jopa hauskan kortin lähettäminen
– Myötätunto, ei sääli
Advanced level:
– Siivousapu, esimerkiksi imuroiminen, tiskaaminen tai pölyjen pyyhkiminen
– Valmiin ruuan tuominen tai sen valmistaminen miniperheen luona
– Kysyminen, että haluatko minun pitävän babya, jotta voit tehdä muuta (älä vain nappaa babya sylistä)
– Läsnä oleminen ja kuuntelu
– Tukeminen vanhempaa niin, että hän saisi nukkua bonusunet
– Kaupassa käyminen
– Kysyminen, että mitä voin tehdä hyväksesi
