Väreistä voimaa

Nyt on tuntunut jo hetken aikaa siltä että on paljon isoja asioita käsiteltävänä, ja osa niistä on sellaisia joihin minulla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa. Minun on samalla käsiteltävä sekä omaa surullisuuden tunnetta, että rohkaistava ja tuettava lähimmäistäni vielä suuremman surullisuuden tunteen kanssa. Vaikeat asiat ja niiden käsittely tuo pintaan monenlaisia tunteita, ja niitä pitäisi aikuisena ihmisenä kyetä kontrolloimaan parhaansa mukaan. Vaikeita asioita käsitellessä osa tunteistakin tuntuu vaikeilta. Kun haluaisi itse auttaa toista parhaansa mukaan, mutta tuntuu että ei osaa tarpeeksi.Aina sanotaan että puhuminen auttaa, ja usein uskon itsekin siihen. Puhumisella on monesti paljon voimaa ja kykyä saada asioita kerrottua toiselle ja se helpottaa usein asioiden selkeytymistä myös itselle kun sanoo ne ääneen eikä vain pyörittele yksin omassa mielessä. Joskus kuitenkin tilanteet menevät siihen pisteeseen, että puhumisesta ei ole enää apua tai se tuntuu merkityksettömältä. Se ei tuo lohdutusta vaikka haluaisikin. Ei ehkä löydy sellaista ihmistä jolle puhua vaikeista asioista. Tai sitten sanat ovat vääriä joilla yrittää puhua, ja näin ollen toinen ei pysty ymmärtämään. Tilanne menee siihen, että jää tavallaan seisomaan ikään kuin risteykseen, ja miettii että mihin seuraavaksi. Mikä on nyt se suunta johon lähteä kulkemaan?

Kun vaikeat tunteet kulkevat repussa mukana ja puhuminen tuntuu vaikealta, valitsee monesti siinä tilanteessa vain jonkin suunnan, ja lähtee kulkemaan. Kulkee vain sen takia, ettei anna surullisuuden ja musertavien tunteiden vallata mieltä ja viedä mennessään.

Päädyin neuvottomuuden tunteeni kanssa kulkemaan suuntaan, jossa etsin mielestäni asioita ja elementtejä joista joskus olen saanut suunnattomasti iloa ja voimaa. Matkustin mielessäni kauas, kauas taakse päin. Ja yhtäkkiä, buum! Värit. Vanhat ystäväni ihan varhaislapsuudesta asti muistuttivat olemassa olostaan. Ostin uudet vesivärit ja aloin maalata. Olen antanut siveltimien kulkea luonnonvalkoisella luonnoslehtiön paperilla omia polkujaan. Nuo kauniit värit hivelevät aisteja monilla tavoilla. Olen maalannut yksin kun lapsi nukkuu, yhdessä koko perheen kanssa ja kerran jopa eräs ystävämmekin vierailullaan maalaili kanssamme. Yhdessä maalatessa tunnelma on ihanan harras ja levollinen. Kaikki ovat yhtäkkiä vapautuneempia ja rauhallisempia. Onpa onnistuttu muutaman kerran selvittämään yhden jos toisenkin huolia ja kiukkuja, sekä jakamaan iloisiakin asioita. Todella voimaannutavaa. En yhtään ihmettele miksi joku on kehittänyt taideterapian!

Tein pitkään töitä värien parissa ja vanhempainvapaita viettäessäni päivittäinen värien parissa hengailuni hiljalleen väheni, ja lopulta hävisi ihan olemattomiin. On siis ilmeisen tarkoituksen mukaista, että suuressa tahtoiässä oleva poikani on suuri maalailun ja muun taiteilun ystävä. Vauva aikojen jälkeen leikki ikäiseksi kehittynyt lapsi on mainio johdattaja värien maailmaan takaisin.

Kaikille voisi mielestäni suositella päivittäistä kuviksen tuntia, ajatelkaapa miten terapeuttista olisi, kun joka päivä tekisit vähintään 45 min yksin tai yhdessä jotain kuvistunti tyyppistä puuhaa? Kokeile, et voi ainakaan paljoa menettää!