Satuprinsessaa ei oo! Osa 1.

Henkisestä kivusta, fyysisiin oireisiin.

”Sä sanot, että mä näyttelen, elän leikkien prinsessaa. Sulle suru on temppu vain, vika sielussain, juoni vain..”

Olen kirjoittanut paljon tunteista ja kuinka olen käynyt elämässäni irtipäästämistä läpi tunteiden kautta.
Mitkä asiat matkalla ovat auttaneet ja mikä ovat taas vieneet ajoittain askelia taaksepäin. Pahinta itselleni tässä on ollut se, etten ole voinut täysin toimia omien tunteideni ja tarpeideni mukaan. Sillä kolme pientä ja herkkää lasta kulkevat tätä matkaa mukanani ja äitinä minun tarvitsee välillä jarruttaa omia tarpeitani, pysähtyä pidemmäksi aikaa kuin haluaisin ja odottaa muutoksia välillä loputtomalta tuntuvan ajan.

Nyt on kumminkin tullut muutoksen aika. Muutos, jota olen henkisesti ja fyysisesti tehnyt kehossani, mielessäni ja sydämessäni on tapahtumassa, todellisesti! En osaa edes aavistaa, mitä elämä tulee seuraavien viikkojen jälkeen olemaan. Ja vaikka haluaisin harpata tulevaisuuteen, on tämäkin hetki elettävä ensin. Joten on parempi elää jokainen tämä hetki ihan rauhassa, jokaisen hetken omaa läsnäoloa kunnioittaen. Nyt kun sen jo jotenkin osaan, vaikka vaikeaa se silti keskellä muutosta on.

Olen oppinut itsestäni viimeisen kahden kuukauden aikana, ehkä eniten ikinä.  Nyt haluan kertoa, kuinka kehoni alkoi viestimään henkisestä pahoinvoinnista.

Tiesin, että kaikki ei ole hyvin, en kumminkaan ymmärtänyt, että käsissäni tuntuvat näkymättömät sidokset olivatkin todellisuudessa avain. Avain kohti tietoisempaa elämää. Avain lukittuun oveen.

Palasin syksyllä 2015 äitiyslomalta töihin. En olisi vielä halunnut, joka soluni huusi EIIIII!!. Vielä ei ole oikea aika! En ollut tarpeeksi vahva kuulemaan itseäni. Sillä minulla oli vakituinen työ, enkä olisi paljon tuloja saanut, jäädessäni lasten kanssa kotiin. Kuka minut olisi elättänyt? Silloin se tuntui ainoalta vaihtoehdolta! Ja tuntuikin,  kuin jokainen olisi sitä minulta vaatinut. Yhteiskunta, vanhemmat, puoliso. Vaikka syvällä sisälläni tunsin tarpeen ja halun jäädä lasten kanssa kotiin.

En kerennyt edes kuukautta olla takaisin töissä, kun oireet alkoivat. Pikku hiljaa, salakavalasti. En ymmärtänyt lainkaan, mitä tapahtui. Käteni eivät enää toimineet niinkuin halusin ja tavaroita alkoi putoilemaan. Ensin en kiinnittänyt siihen huomiota, koska luulin olevani vain kömpelö. Lopulta oli pakko kääntää katse itseeni päin. Sormet menivät tunnottomaksi, tavarat eivät pysyneet käsissä, ranteita ja sormia alkoi särkemään. Hakeuduin lääkäriin, päivystysluonteisesti.
Tuli pitkiä pätkiä sairauslomia, kun tutkivalle lääkärille pääseminen kesti. Meni useampi kuukausi, ja viimein minulle todettiin syksyllä 2015 Fibromyalgia (http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00016). Sain siihen lääkityksen, jatkuva kipulääkitys. Saman lääkityksen oli tarkoitus ehkäistä migreeniä, vaan kuinkas kävikään.

Keväällä 2016 hakeuduin päivystykseen, viikkoja jatkuneen migreenin vuoksi. Kotona jaksoin olla, mutta aina kun mietin töitä sain päänsärkyä ja kipuja. Itse aloin ymmärtää jo mitä tapahtui, mutta en uskaltanut myöntää. Silloin se tuntui liian vieraalta. Joten jäin odottamaan, että joku sanoisi sen ääneen. Ei terveyskeskuksessa, ei työterveydessä eikä erikoissairaanhoidossa ollut lääkäriä tai hoitajaa, joka olisi sanonut. ”Olet ylikuormittunut stressin määrästä, elämässäsi on jotain, mikä ei ole tasapainossa.” Joku hälytys soi silloin päässäni ja aloin kuumeisesti etsimään ulospääsyä pahoinvoinnista.

Etsin erilaisia koulutuksia ja työpaikkoja. Etsin jotain mitä en tiennyt olevankaan. Aavistin, että se jokin tulisi vastaan kun aika on oikea, oikeaa aikaa vain ei heti meinannut tulla. Epätoivo alkoi jo valtaamaan mielen, kunnes vastaani tuli Helin koulutus. (Maininta Sinä ansaitsen kultaa otsikoidussa blogi-tekstissä.) Sain voimaa ja intoa elämään ja kipuja kesti helpommin kun oli jotain, minkä syvällä sisällään tiesi tuovan, jotain vielä enemmän. Ja niin kuin lopulta kävikin.

Matka tietoisempaan elämään oli alkanut. Aloin opettelemaan läsnäoloa hetkessä ja aluksi tuntui, etten opi sitä ikinä. Elokuusta 2016, huhtikuuhun 2017 kestävä kurssi laittoi koko elämäni ravistukseen. Koskaan ei tiennyt, mitä seuraavat päivät tuovat. Ajoittain puhdistumisjaksot sai pään niin pyörälle, ettei tiennyt kenen tunteilla ajatteli. Viikottain, päivittäin ja lopulta,  joka tunti opin enemmän olemaan läsnä ja kuuntelemaan omia tunteita ja haluja. Ei ollut helppoa myöntää, että oli kävellyt monta tietä elämässään tienpäähän. Edessä alkoi aukeamaan uusia risteyksiä ja vain itseä kuunnellen osasi seurata oikeaa polkua.

Joten kun tammikuussa 2017 kivut käsissä yltyivät niin kovaksi, ettei työnteosta enää tullut mitään, aloin selvittämään tosissani minne minun olisi kuljettava. Ja kun aika tarpeeksi kypsyi, maaliskuussa otin ison riskin ja lopetin työt. Jäin kotiin lasten kanssa ja aloin etsimään sitä, jotain mikä kiinnostaisi tarpeeksi.
Lasten kanssa kotona oli hyvä. Tuntui, että sain menetettyä aikaa takaisin. Tällä kertaa osasin nauttia kotona olemisesta ja lasten läsnä olosta. Opin samalla tuntemaan lapsiani paremmin ja mikä parasta, he näkivät minut sellaisena kuin olen. Hetken koin olevani onnellinen, kunnes uudet kivut tulivat vastaan. Jatkuu Satuprinsessaa ei oo! Toisessa osassa..

-K-

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.