Materia prima – kun oma itse ja maailma kohtaavat

”Olin siellä neljä vuotta, tänään tulin ulos.”
Tarina transformaatiomatkasta.

Oli aika, jolloin tässä maailmassa pärjääminen oli tullut tiensä päähän. Kun koulut oli käyty, liitot solmittu, tilukset hankittu ja lapset synnytetty, aivan viimeinenkin minusta oli vuodatettu. Yksi versio kohtasi viimeisen käyttöpäivänsä. Kaikki särkyi.

Joku viisas kerran sanoi, että käy se kaikki pimeys läpi kerralla. Suostu siihen. Käy ottamassa välillä happea pinnalla ja sukella taas. Tulee päivä, jolloin tunnet auringon säteet kasvoillasi, astut ulos uutena. Se on tuon kaiken arvoista, usko minua.

Kuin käärmeiden käräjät. Se vanhojen tarujen mukainen valkean käärmeen pesä, jossa ihminen viettää koko talven satojen käärmeiden kanssa, kun oli kerran sinne pudonnut eikä päässyt itse pois. Pesässä oli valkoinen kivi, jota nuolemalla ei nälkä eikä jano vaivannut. Yhtenä päivänä, kevään lähestyessä, itse kuningaskäärme, pesän valtias, ottaa ihmisen selkäänsä ja tuo hänet takaisin maan pinnalle. Ihminen on vahingoittumaton, mutta jotakin on muuttunut.

Minusta vanhoissa taruissa on symboliikkaa, joka avaa ihmisen sisäistä maailmaa, psyykeen tasolla käytäviä prosesseja validoivalla tavalla, sillä usein näihin ei löydy arkikeskusteluissamme sanoja, jotka kuvaisivat tuota monitasoista alkemiaa. Minusta käärme on oiva symboli itsensä rehelliselle kohtaamiselle. Monestihan pelkäämme tai inhoamme käärmeitä, aivan kuin jotain puolia itsessämme. Tiesitkö, että käärmeen myrkky sisältää sen entsyymin, joka parantaa itse käärmeen pureman? Tämä kuvastaa sitä, että vastaus ongelmaan löytyy suoraan ongelman ytimestä, kun vain osaa katsoa. Meillehän on hyvin tyypillistä (inhimillistä) hakea vastauksia ja lievitystä kipuumme ulkopuoleltamme.

”Käärmeet ovat muodonmuuttajia, sillä ne luovat nahkansa, mikä edustaa uusiutumista ja kasvua. Niiden kaksihaarainen kieli edustaa totuutta ja valhetta. Käärme itsessään edustaa rehellisyyttä itselleen.” -otteita kirjasta ”Ukon pakka – Kalevalainen tarot”

Miten tuo ”käärmeen pesässä” vietetty aika vaikutti minuun? Mitä tuosta kaikilla tasoilla haastavasta, yksinäisestä matkasta jäi käteen. Kyse on syvän tason transformaatiosta. Ihminen muokkaa syvään juurtuneita uskomuksiaan ja todella voisi sanoa, syntyy uudelleen. Sitä näkee itsensä ja koko maailman aivan uusin silmin. Ihminen toimii täysin eri kohdasta käsin, ytimestään. Roolit on riisuttu.

Yksi konkreettinen ja tärkeä muutos liittyi omaan ydinolemiseeni, minun pohjimmaiseen ihmispersoonaani. Siihen, joka oli ollut koko elämän viallinen ja sopimaton. Koko olemukseni halusi aina antautua elämälle täysin riisuttuna, sellaisenaan, mutta elin niukkuuden ja puutteen kuivalla maaperällä. Elin ymmärryksessä, että minunlaiselle ei ole tilaa, ei paikkaa. Kyse on feminiinipuolesta, jonka me jokainen sisällämme energiassamme, sukupuolesta riippumatta. Patriarkaalisessa ympäristössä kasvaessamme ei ole ihme, ettemme löydä tilaa feminiinin tulla esiin.

Tänä päivänä katson ympärilleni ja ymmärrän, että itseasiassa tilaa on joka puolella, kun vain ensin itse ymmärtää tuon pehmeyden voiman. Että nimenomaan tämä maailma tarvitsee näitä piirteitä ja ominaisuuksia. Pehmeämpää otetta ja lähestymistä. Maailma kaipaa sitä, että ihminen yhdistyy omaan feminiiniinsä, integroi sen osaksi kokonaisuuttaan ja antaa sen virrata vapaasti, missä ikinä hän kulkeekaan.

Mikä on suurin esteemme tulla kokonaisena esiin? Usein tilaa etsii ensin väärästä lähtökohdasta käsin – muiden hyväksyntä olisi ehto. Ympäristön hyväksyntä olisi ehto. Jos kysyt lupaa tilallesi, et sitä saa. Mutta sen sijaan, kun tunnistat, kuinka maailma ympärilläsi JANOAA herkkyydestäsi kumpuavaa pehmeän antautuvaa, autenttista alkuvoimaasi, et enää kysy saanko.

Haavaiset kohtamme tarvitsevat nähdyksi ja kuulluksi tulemista. Tätä kipuileva maailmamme tarvitsee. Mutta miten voi tulla aivan pohjiaan myöten kohdatuksi, jos ei antaudu kokonaan? Jos ilmaisee itseään vain hyväksyttyjen roolien kautta, yhteisesti hyväksyttyjen sääntöjen puitteissa.

Ytimessä on tämä: Kuka uskaltaa paljastaa sielunsa kaikkinensa? Hän parantuu ja sitten parantaa, vapautuu ja vapauttaa.

Kaiken kypsymisen, purkamisen ja puhdistamisen jälkeen osaan sanoa jonkin verran siitä, mikä aikoinaan pysäytti minut kuin seinään;

Yksi suurimpia väärinkäsityksiämme on, että menestys, tyytyväisyys ja elämässä onnistuminen on työn tulosta. Totuus on, että todellinen menestys on antautumisen tulosta. Todellinen menestys ja runsaus, täyttymys, on sisäistä. Se on sinussa ulkoisista tapahtumista huolimatta. Se on ilo sinussa, rauha sinussa, tyyni hyväksyminen sinussa.

Sitä, mitä sinä olet, ei voi kukaan koskaan ottaa pois. Kun muistat tämän elämäsi tapahtumien pyörteissä, olet voittaja.

Jokainen meistä on koko universumin keskipiste. Se tarkoittaa uskomatonta vapautta, mutta myös suurta vastuuta. Minusta meidän jokaisen synnynoikeus on elää yltäkylläistä elämää niin, että tuntee sisäisen jumaluutensa. Haluan huomauttaa, että se ei ole egoistista suuruutta ja valtaa, vaan päinvastoin, se on ihanan lämpöistä vakautta ja rauhaa, nöyryyttä ja sädehdintää ihmiskuoremme alla. Olemista ytimessään.

Mutta myös jokaisella meillä on synnyinvelvollisuus. Se on sisäisen kutsun kuuntelemisen vastuu. Se on sitä, että suostuu kohtaamaan itsensä. Emme muuta maailmamme haasteita, konflikteja ja vastakkainasetteluja järjestelemällä ulkoisia palikoita uuteen järjestykseen. Kaikki lähtee jokaisen yksilön sisältä. Sillä vasta kun olet kohdannut itsesi, ymmärrät maailmaa ympärilläsi. Kun matkaat oman pimeytesi juurille, kuten mistä kumpuaa häpeä, syyllisyys, viha, kauna, katumus, anteeksiantamattomuus, ja käsittelet tämän kaiken kipeän, kosketat oivalluksesi taikasauvalla myös sinua ympäröivän maailman pimeyden juuriin. Ja omasta kokemuksesta sanoisin, että kun portti aukeaa, ei voi enää kääntyä takaisin. Maailmamme kulkee kohti valoa, eittämättä.

”Olin siellä neljä vuotta. Tänään tulin ulos. Enää matkallani ei ole loppupistettä, vaan tieni on ikuinen. Enää en kulje yksin, sillä olemmehan yksi, missä tahansa kuljemmekin.”