Raamit saattavat rajoittaa kasvuamme

Raamit ovat luoneet meille turvaa vuosikymmenten ajan siinä samalla, kun yhteiskunta on kehittynyt sellaiseksi kuin se nyt on.
Mutta välillä perusrakenteita, puhumattakaan kevyemmistä rakenteista, on hyvä tarkastella ja pohtia miksi ne on luotu, ketä ne on aikoinaan luonut ja palvelevatko ne sellaisenaan meidän korkeinta parasta, tukevatko ne meitä kasvussamme, onko niissä värähtely, jollaisessa haluamme elää.

Meidän käsitys rakkaudesta on yksi vahvimmin raamitetuista asioista elämässä.
Annamme todella suuren arvon sen pysyvyydelle. Parisuhteen arvo korreloituu usein juuri sen keston kanssa. Parisuhde joka päättyy, katsotaan usein epäonnistuneeksi. Ja se on suuri kahle meidän kasvussamme.

Me voimme kohdata täällä monta kaunista sielua joilla on meille paljon annettavaa ja joilta voimme ammentaa oppeja, mutta läheskään kaikkien kohtaamisten tarkoitus ei ole pysyvyys. Me kohtaamme ja jatkamme matkaamme, toisten kanssa viivymme hetken, toisenkin, joidenkin kanssa kuljemme pitkäänkin, joidenkin ainiaan, mutta aika ei tuo ihmisten välisille yhteyksille merkitystä. Merkitys syntyy muista asioista.

Raamit myös sanelevat sen, ettei ihminen saa rakastaa kerrallaan kuin yhtä ihmistä. Tässä asiassa ego on valtavassa roolissa. Millaista olisikaan, jos jokainen olisi vapaa rakastamaan sydämensä tahdon mukaan ilman, että se tarkoittaisi yhden rakkauden päättymistä.

Asia on niin tabu ettei siitä edes keskustella. Se myös herättää valtavasti vastustusta, koska yhdistämme rakkauden pääosin toisen omistamiseen. Tuo toinen ihminen ja hänen rakkautensa on minun, minun, minun. Mutta kun ketään ei voi omistaa ja sitä tosiasiaa vastaan taisteleminen onkin yksi perustavalaatuinen kärsimystä aiheuttava asia elämässä silloin, kun elää egon kautta.

Aiemmin myös työurissa ihailtiin jatkuvuutta, mutta tuosta olemme irrottautumassa ja kulkemassa kohti uudenlaista tapaa tehdä töitä. Ei tarvitse olla kahlehdittu työskentelemään vuodesta ja vuosikymmenestä samassa työssä, ellei se oikeasti tunnu hyvältä.

Pysyvyys on arvostettu asia yhteiskunnassamme. Pinnalla on jonkinlainen halveksunta jos ihminen haluaa tehdä töitä, johon kokee kutsumuksen tai rohkenee sanoa ääneen ettei ole valmis tekemään kaikkia töitä. Työn mielekkyys on vielä sekin jollain tapaa tabu, sillä ahkeruus ja työteliäisyys ovat kulttuurissamme ihannoituja ominaisuuksia.

Joskus emme edes huomaa, että se minkä ajattelemme olevan oikein, ei kumpuakaan meistä. Se kumpuaa yhteiskunnan rakenteista ja kulttuurista, ulkopuoleltamme. Iso painoarvo on yksinkertaisesti myös ”näin on aina tehty” ajatuksella, moni ei välttämättä ole edes tutkaillut sisintään asian tiimoilta. Kysynyt itseltään miksi ajattelen näin ja mitä ajatus ja sen myötä toimintani palvelee.

On hyvin vapauttavaa tutkailla ja kenties uudistaakin omia tottumuksia ja ajatusmallejaan.
Elämä on muutosta ja se soljuu ja virtaa aina eteenpäin. Me muutumme ja me uudistumme. Mutta saatamme kuitenkin silti pitää jotakin sellaista tässä hetkessä mukana jonka tarkoitus olisi ollut jo jäädä menneeseen.

Ja sanomattakin selvää ettei minkään näiden vastakohta ole kertakäyttökulttuuri, jossa siirrytään hyödykkeestä toiseen. Se jos mikä on egoa.  Raamien tarkastelu ja niistä itsensä ainakin jollain tasolla vapauttaminen kumpuaa sielusta. Ja jokaisella on tähän omanlaisensa totuutensa joka elää ja muovautuu tilanteiden ja kasvunpaikkojen mukaan. Mutta sielunkasvu ei koskaan satuta ketään toista, vaan meidän jokaisen sielunkasvu palvelee aina myös kauniisti toisen sielunkasvua.

Ja disclaimer, ego tykkää pitää raamista kiinni ihan hurjan lujasti.