Maailma sielun silmin
Elän maailmaa kahdessa eri versiossa, ihmisyyden ja sielunmaailman kautta.
Se tuo minut tietyllä tapaa lähemmäs ja tietyllä tapaa myös vie kauemmas ihmisyydestä.
Kun katson sinua, en näe vain kuortasi, enkä mieltäsikään, näen sanoittamattoman kaiken sen alla. Koen kahden sielun kohtaamisen ja joskus on vaikeaa pysyä keskusteluissa arjen tasolla, kun katselen sieluasi siinä samalla, kun kerrot minulle työpäivästäsi.
Katson kaikkea rakkaudella. Näen kaiken rakkaudella. Kadulla laatikkoa kantavan miehen, kaupan käytävää hitaasti askeltavan vanhuksen, äänekkään nuorisoporukan, kiukkuisen autokuskin, kiireiset vanhemmat. Näen kuoria elämän eri vaiheissa, tarinoita joita noihin kuoriin liittyy ja joihin voi niin moni samaistuu hien ja veren maku suussaan. Kunpa voisinkin näyttää sinulle mitä näen, kuinka vähän se, mitä pidät totuutena, onkaan totta. Näen sinut ja sinä olet kaunis. Toivon, että näet oman, toisten ja maailmasi kauneuden, kuiskaan sinulle ääneti, tuntematon tuttu, kulkiessani ohi.
On perustavalaatuinen muutos, ennen ja jälkeen, täysin uusi maailma, kun alkaa nähdä fyysisen ohitse. Toisaalta, koska näen sieluntasolle, en aina näe ihmisyyttä niin selkeästi. Siksi voi vaikuttaa siltä, etten ihan aina tajua.
Monelle ihmisyys on ainut tapa olla ja en aina osaa kuulla enkä nähdä millaista onkaan elää vain sen kautta. Saatan nähdä sielusi ja hetkittäin ohittaa sen mitä ihmisyytesi haluaa ja on. Vaikka jotkut asiat näen terävämmin, saatan olla pitkään sokea toisille asioille. Siksi en aina uusien tuttavuuksien tai työelämän tuoksinassa pääse heti kärryille.
En puhu ihmisyyden kieltä sen kaikissa muodoissa, sillä näen niin paljon syvemmin. Kun joku kertoo minulle ”vastoinkäymisestään”, näen sen kauneuden ja lahjan, jonka se mukanaan tuo. Näen kivun läpi, kuinka kipu on vain kuori, jonka läpi murtauduttuaan ihminen olisi vapaa tavoilla, joista hän ei osaa uneksiakaan. Tiedän, että kipu sattuu muttei takerru, se virtaa yli huuhtoen, vaan ei hukuttaen, jos vain ei samaistu siihen ihmisyydessään.
Siksi en välttämättä aina muista kuinka toinen voi tuntea olevansa kipunsa vanki, sillä näen liian selkeästi hänen voimansa. Näen mahdollisuuksia, jotka odottavat isojen oivallusten tuolla puolen. Kuulen pelon ja näen mistä kaikesta jää paitsi kunnei uskalla. Olet niin paljon pelkojasi suurempi, olet ääretön ja voimakas, sieluni kuiskaa hänen sielulleen.
Ja kun kokee maailman sieluntasolta..oi ne kaikki herkulliset tunteet kuten halu, ilo, viettelys, riemu ja tietenkin rakkaus. Voi apua sitä ihanuutta. Kuinka syvästi ja täysin ne tunnenkaan. Ei ole haaleaa. Kuinka nuo energiat ottavatkaan minut mukaansa tanssiin tavalla, joka vie mukanaan taivaisiin. Saan kokea asiat syvästi, jokaisella sentillä kehossani, jokaisella hiukkasella sielussani.
Katson edessä avautuvaa maisemaa ja tunnen kuinka sieluni hihkuu riemusta saadessaan kokea kauneuden aivan eri tavoin kuin mihin se on tottunut, aistien kautta. Energioiden sijaan saan nähdä, kuulla, haistaa ja koskettaa kauneutta. Siksi niin usein jään tuijottamaan luonnon kauneutta ympärilläni.
Ja entäpä toinen ihminen. Kun toinen tulee lähelle, katsoo silmiin ja koskettaa. Yhden sormenpään kosketuksen alla kehoni läpi virtaa ääretön määrä energiaa, kun saan kokea toisen läsnäolon ja kaiken sen, mikä hän on. Jälleen sieluni on kuin löytöretkellä oleva innokas tutkimusmatkaaja, jonka seikkailu toisen ihmisen keho ja sielu on. Ja kun sydämeni särkyy, koska oi kyllä se särkyykin, sillä tunnen niiiiin syvästi ja niin kovasti, niin täysillä. Silloin itken ja sattuu, kovasti, mutta samalla kuitenkin tuon kivunkin keskellä sieluni on elossa saadessaan tuntea.
Olen elossa kaikin värein, tuoksuin ja mauin. Mikä upea tarina ja mahdollisuus tämä onkaan, kun sieluni saa matkata tässä kehossa.
Kiitos, kiitos, kiitos.
