Luovuuden vapauttaminen on avain onnellisempaan (ja ehkä myös oudompaan) elämään

Pyörin eräänä iltana sängyssä. Levottomuus vaivasi; olin kuunnellut liian monta podcastia ei ihan kevyimmistä aiheista ja informaatioähky sai pääni surraamaan. Seuraavana aamuna oli edessä aikainen herätys ja paine nukahtamisesta alkoi muodostaa stressiä.

Järkeni tietää, että parempaa iltatekemistä podcastin kuuntelun sijaan olisi vaikka meditaatio kynttilänvalossa. Mutta ehkä juuri siksi mieleni taistelee liian helposti tätä vastaan. Välttelen sitä, minkä tiedän olevan itselleni hyväksi. Aivoni selittelee, että eihän se nyt niin vaarallista ole, jos (taas) kuuntelen jonkun parinkymmenen minuutin jutun. Sehän on vain itselleni hyväksi, antaa ymmärrystä itselle, muille ja koko maailmalle. Niin osaksi totta kuin selitykseni onkin, joudun katsomaan silmiin omaa addiktiotani, johon aina toisinaan ajaudun; toipumisen suorittamista.

Tietyssä vaiheessa kiertoani ja elämääni huomaan, kuinka stressitilanteissa aivoni löytävät hurjan nopeasti paniikki-ahdistus olotilan, jota sitten saatan helposti ruokkia lisää jollain tekemisellä. Haen turvaa itselleni erilaisin suorittavin keinoin. Tiedon janoamisesta ja vastausten etsinnästä on nyt tullut itselleni jotain, josta saan vastetta tässä elämänvaiheessa.

Riippuvuudet eli addiktiot ovat hyvin yleistä seurausta turvattomuudesta, jolla yleensä on syvät juuret lapsuuteen. Kun koen turvattomuuden tunteen elämässäni lisääntyvän, silloin lisääntyy myös addiktiokäyttäytymiseni. Juuri vähän aikaa sitten pääsin taas syvemmällä asteella käsiksi kokemukseen lapsuudesta ja tämä turvattomuuden aktivoituminen on selkeästi lisännyt riippuvuuden asteisuutta sisälläni.

Vuosia itsen kanssa työskennelleenä alkaa oma työkalupakki itsen rauhoittamiseksi ja oman turvan lisäämiseksi olla aika monipuolinen. Siitä huolimatta huomaan usein, kuinka varsinkin salakavalasti iskevissä turvattomuuden hetkissä tuntuvat kaikki tiedossa olevat keinot olevan kovin kaukana, ainakin ensihädän hetkissä.

Vaikka hyvin usein huomaan jo automaattisesti löytävän itseni silittelemässä itseäni olkapäiltä tai niskasta, rauhoitellen itseä kosketuksella ja sanoin sekä osaan tukeutua myös enenevässä määrin ystävien tukeen, löydän itseni myös välillä vaivihkaa ruokkimassa omaa negaation kierrettäni. Huomaan, kuinka annan mieleni lisätä kierroksia päässä, selittää kauhustrooria ja jatkaa sitä hyvän pätkää kyseenalaistamatta. Katkaisematta vahvaa ja valheellista superegon ääntä. Tai vaikka yrittäisin katkaista valhetarinaa, uskon silti helpommin sen valheen. Tuttuus tuntuu peittoavan helposti uudemmat ohjelmoinnit.

Tämän takia aloin etsimään itselle uusia toimivia rauhoituskeinoja ja tapoja purkaa sisällä myllertävää. Pelkkä istuminen alas hiljaisuudessa ei minulla ainakaan rauhoita kovin helposti mieltäni silloin, kun kierrokset lähtevät isommalla vaihteella päälle.

Näihin hetkiin olen löytänyt musisoinnin voiman. 

En ole koskaan hallinnut yhtäkään instrumenttia mielestäni mitenkään kunnolla, mutta olen aina kiehtoutunut niistä. Luovuuden vapauttaminen taideterapeuttisin keinoin sekä luovassa tanssissa ja niiden nostamissa prosesseissa ylös noussutta häpeää kohtaamalla olen oppinut päästämään hiljalleen irti sisälläni olevasta vaatimuksesta, että jokin asia täytyisi osata hyvin ennenkuin sitä voi tehdä.

Ja niin olen alkanut enenevässä määrin soittaa. Kitaraa, bassoa, kannelta, rumpuja, pianoa ja nokkahuilua. Joskus näppäillen, uteliaana, toisinaan vauhkona tempoen, vaatimatta mitään valmista ja rutkasti virheitä tehden. Soitan konsertteja ensisijaisesti itselleni. Ja huomaan kuinka paljon rauhoitun sointujen myötä ja siitä, kun päästän sisäisen lapseni uteliaana temmeltämään. Parhaimmillaan vien itseäni mielikuvamatkoille erilaisiin äänimaailmoihin. (Ja olen äärimmäisen kiitollinen kotoa löytyvien instrumenttien lisäksi pääkaupunkiseudun suurempien kirjastojen bändihuoneista.)

Pahimmillaan taas hyökkää se sisäinen vaatija soittosessioihinkin mukaan. Kertomaan, että pieleen meni jotta mätkähti ja ei susta kyllä mitään oikeen tuu tollasella hölmöllä ja lapsellisella tavalla suhtautua maailmaan. Ja sitten harjoittelen taas hitaasti hengittämällä palauttamaan itseäni omaan keskikohtaan, kehotuntemuksiin, turvaan ja voimaan. Eriyttämään superegon stoorit omasta totuudestani ja tavasta katsoa maailmaa. Opettelen edelleen myös vain olemaan sen tunteen ja olotilan kanssa, tuntemaan sen, mikä nousee. Ja opettelen sitäkin kokeilemalla, että milloin on oikea aika vain olla, tarkkailla ja tuntea tunne läpi ja koska on aika tehdä jotain olotilan muuttamiseksi.

Minulla on aina ollut utelias mieli ja se on myös ollut hyvin taipuvainen elämään mielikuvissa, maalailemaan pilvilinnoja, joiden sisällön olen pitänyt itselläni. Kun ympärillä ei ole kokenut olevan ymmärrystä, on ollut parempi pitää sisältö itsellään. Nyt olen kerros kerrokselta purkanut vääriä ohjelmointeja itseltäni ja sitä myötä uskaltautunut enemmän ja enemmän tekemään sitä, mitä olen aina halunnut, mutta en ole ennen uskaltanut. Leikkimielisesti, lapsen lailla. Ja hitokseen, se on parasta mitä tiedän.

Kuinka turvattomuus, luovuus ja itselle turvan luominen oikein toimivat yhdessä?

Varsinkin aikaisemmin, mutta myös edelleen nykyäänkin turvattomuus nostaa minussa helposti pelkoa, joka aktivoi häpeää eli sitä tunnetta, että minä olen huono. Tai sitten se on pelko ja häpeä, jotka nostavat turvattomuuden pintaan. Ehkä se toimii molemmin päin. Kuitenkin hädän aktivoituessa sitä helposti menee puolustusmekanismeistä tapahtuvaan toimintaan eli taistele, pakene tai jähmety. (Itse asiassa fight, flight, freeze on uusimpana saanut lisäkseen neljännen F:n mekanismin: fawn eli mielistely. Tästä voit lukea lisää kaikista neljästä traumareagoinnista.)

Näissä hädän hetkissä turvallisen tilan luominen itselle on äärimmäisen tärkeää. Jos hätä on liian suuri, silloin voi olla vaikeaa ylipäätään palauttaa itseään kyseessä olevaan hetkeen, joten silloin luovuuden vahvistaminen isosti tekemällä ei ole ajankohtaista. Sen sijaan jonkinlaisen turvallisuutta lisäävän ja rauhoittavan musiikin kuuntelu voisi olla hyvä alku. Musiikin koen kuitenkin aina ja kaikissa muodoissaan olevan luovuutta tukevaa ja jollain lailla ehkä lisäävääkin. Klassinen musiikki ja erityisesti 432hz musiikki, jonka sanotaan olevan parantavan taajuuden ääniaaltoa, voi olla monille toimivaa itsen rauhoittamiseen.

Klassisen musiikin säveltäjistä ainakin Mozart ja Verdi ovat ilmeisesti käyttäneet tätä luonnollisen taajuuden värähtelyä hyväkseen musiikissaan. Myös erilaisilla hakusanoilla, kuten relaxing music ja koshi bells löytyy rentoutumiseen suunniteltua musiikkia ja myös erilaisia ohjattuja meditaatioita on esim. Youtube pullollaan. Toki jokaisella on varmasti myös omat suosikit musiikin kanssa ja niiden suosikkien parista takuulla löytyy turvaa. Hiukan kannustan kuitenkin myös kurkkaamaan oman totutun aidan toiselle puolelle musiikin suhteen. Itse esimerkiksi en ollut aikanaan erityisemmin elektroniseen musiikkiin perehtynyt tai tykästynyt, mutta olen nyttemmin löytänyt sen maailmasta todella hyvää rentoutumista ja luovuutta tukevaa settiä.

Turvaa voi vahvistaa myös jonkin fyysisen turvapaikan/pesän tekemisellä kotiin, esimerkiksi nojatuoliin tai sohvan nurkkaan, etsimällä ihana turvakeidas tai halipuu lähiluonnosta, käymällä terapiassa turvallisella terapeutilla ja vastaanottamalla lempeää kehohoitoa turvalliseksi kokemalta henkilöltä (kehoterapeutti, puoliso tai ystävä) tai ylipäätään läheisten ihmisten kanssa yhteen kokoontuen.

Luovuuden herättäminen arkeen voi olla hyvin pientä ja yksinkertaista. Se voi olla uuden reitin etsimistä työmatkalle, uudenlaisen ruokareseptin kokeilua, uudenlaiseen musiikkigenreen tai uuteen bändiin tutustumista, itselle vieraamman mutta itseä kiehtovan värin ujuttamista pukeutumiseen tai sisustukseen, jonkin uuden asian lisäämistä totuttuun tekemiseen. Mitä vaan, vaikka kuinka pientä, joka rikkoo rutiinin ja saa näin liikahduksen aivoissa tapahtumaan, luomaan uudenlaisia hermoratoja.

Kun perusturva alkaa olla riittävissä kantimissa, voi kokeilla ottaa isompia askeleita luovuuden kanssa. Aiemmin mainitsemani musisoimisen lisäksi se voi olla myös laulamista, joikaamista, omanlaista äänen käyttöä. Musiikin tahtiin liikkumista, omien tanssillisten ja liikkeellisten maailmojen etsimistä ja löytämistä. Kuvataiteellisista keinoista voi etsiä kuinka museokäynnin, värityskirjan värittämisen, töherrys-söherrys-päämäärättömän kynänliikuttamis-piirtämisen, vesiväreillä (tai muilla väreillä) värileikittelyn, mallista piirtämisen tai vaikka suunnitellumman taideprojektin luonnostelun ja toteuttamisen kautta voi löytää intoa, ideoita ja luovuutta. Ei kannata unohtaa käsitöitä ja niiden laajoja ulottuvuuksia ja myös valokuvaaminen on oiva tapa tutustua omaan luovuuteen. Nykypuhelimien mahtavilla tehostetoiminnoilla saa luotua kaikenlaista kivaa, kuten tämän tekstin kuvia. Jos luovuus yksin tuntuu tunkkaiselta, kannustan etsiytymään itseä kiinnostavaan harrasteryhmään, kurssille ja omakohtaisella kokemuksella kannustan kaikenlaiseen taideterapeuttiseen toimintaan mukaan.

Ymmärrän ja tiedän hyvin, että luovuutta kohti lähteminen voi olla myös kovin arveluttavaa ja jopa pelottavaa, jos se on jossain vaiheessa elämää jollain lailla latistettu, typistetty tai se on ollut ei-sallittu tapa olla ja toimia. Uskon kuitenkin, että luovuus on jollain lailla osa meidän luontoamme ja sen esiinlöytämiseksi on keinoja. Sanotaan, että jokainen lapsi on taiteilija, kunnes hänelle kerrotaan ettei hän sitä olekaan. Voisitko ajatella, että olisi mahdollista herättää oman sisäisen lapsen taiteilijuus?Luovuusjutuissa ei ole väärää tapaa toimia vaan kaikki on oikein ja kaikenlainen kokeileminen kannustettavaa. Olemme jokainen jollain lailla elämän liikkuvia taideteoksia. Jatkuvassa kiertokulussa elämä luo taidetta ja taide taas elämää.

Outoa, mitä?

Minua ja poikaani huvitti seinälle laittamani sarjakuva sorsanpojasta ja vanhemmasta. Sorsanpoika sanoo olevansa huolissaan, että muut lapset pitävät häntä outona, johon aikuinen vastaa, että sinähän olet outo. Tähän poikanen huudahtaa, että Mitääääh? ja aikuinen selittää, että kaikki lapset ovat outoja ja että olisi outoa jos poikanen ei olisi outo. Ja jatkaa, että surullisinta on että useimmat lapset yrittävät peittää outouttaan koko elämänsä, päätyen tosi laimeiksi aikuisiksi. Tämän kuultuaan poikanen kysyy aikuiselta: Oletko sinä outo? johon saa vastauksen: Et tiedä siitä puoliakaan.

Jokainen eläköön tyylillään, minä ainakin olen mieluummin outo kuin laimea 😀