Kirjoittaminen apuna häpeän nitistämisessä ja tekemisen ilon löytämisessä

Kun olin ala-asteella, yritin kirjoittaa päiväkirjaa. Olin romaaneista ja elokuvista saanut mallia kuinka sitä kirjoitettiin tosi viimeistellyn oloisesti, kuinka kauniin sanankääntein mietittiin ja pohdittiin elämää ja omia haasteita. Odotukset siihen mitä olisin halunnut päiväkirjoistani tulevan olivat siis todella korkealla ja aivan liian vaativat sen ikäiselle. Lopulta saadessani tekstiä aikaiseksi petyin isosti ja tuskaisesti. Olisin niin palavasti halunnut osata kirjoittaa jotain syvää purkua mutta en osannut enkä uskaltanut. Sen sijaan sain aikaiseksi vain jotain harakanvarpaista tekstiä jostain ihan hitsin hävettävästä asiasta jota en todellakaan ollut valmis millään uhalla jättää lillumaan huoneeseeni. Uskalluksen puute oli minulla todella isossa roolissa ja pelkäsin, että joku löytää kirjoittamani. Pelkäsin itseni mahdollista tuomituksi tulemista ajatuksistani jo valmiiksi niin paljon, etten uskaltanut ottaa riskiä ja laittaa itseäni likoon.

Muutama vuosikymmen myöhemmin tutustuin Julia Cameronin tunnetuksi tekemään aamusivu-metodiin. Menetelmässä kirjoitetaan aamuisin kolme A4 sivua tekstiä, kynällä paperille eli yleensä vihkoon. Kirjoituksen järkevyyttä tai oikeinkirjoitusta ei mietitä ollenkaan ja koko jutun luettavuudella ei ole mitään merkitystä, se saa olla täyttä tajunnan virtaa. Tarkoitus on pitää kynä liikkeessä jatkuvalla syötteellä ilman, että pysähdytään miettimään liikaa.

Muistan vieläkin kuinka silloin aloittaessani aamusivujen kirjoittamista minulla oli iso häpeä siitä mitä suolsin paperille ja pelko siitä jos joku koskaan niitä lukee. Tunsin itseni ihan pöhköksi ja hulluksi kun aloin tutustua mieleni salattuun sisältöön ja erityisesti niin, että siitä jäi konkreettinen mustejälki. Siinäkin vaiheessa vielä, kun vihkoja oli alkanut täyttyä ja kokemusta kirjoittamisesta tulla, muistan kuinka pelkäsin, että minua pidettäisiin aivan täyskahjona jos joku ikinä lukisi kirjoittamaani. Ja muistan myös sen helpotuksen tunteen, kun silloin aika uuden kaverini kanssa näimme kahvilla ja hänkin kertoi omista samankaltaisista tuntemuksistaan aamusivujen suhteen. En ollutkaan yksin tunteineni. Lähipiirissäni ei silloin aamusivuja tai muutakaan luovuutta tukevaa toimintaa juurikaan harrastettu ja koin itseni jotenkin vääränlaiseksi ja pelkäsin ympäristön vähättelyä ja tuomintaa omien kiinnostuksen kohteideni suhteen.

Nyt ajatellessani, tuntuu aivan käsittämättömältä kuinka iso häpeä se minulle silloin oli, vaikka toisaalta ymmärrän sen oikein hyvin. Olen silloin ollut kovin lukossa ja jumissa itseni kanssa, hyvin epävarma itsestäni ja kovin riippuvainen muiden mielipiteistä itseni suhteen. Sisäinen kuvani on ollut hyvin haavoittuva, pieni ja mitätön. Siitä huolimatta olen usein vetänyt kasvoilleni urhean hymyn peittämään epävarmuuttani. Myös itseni kovettaminen on ollut tuttu suojakeino itselleni.

Seitsemän vuoden aikana aamusivujen aloituksen jälkeen on maailmani muuttunut kuitenkin suuresti. Aloitin aamusivut käydessäni käpi J. Cameronin Tie luovuuteen-kirjaa viikkoharjoituksineen. Kirjoitin aamusivuja ahkerasti ainakin muutamia vuosia. Lapseni ollessa pieni ei joka-aamuiset kirjoittelut enää luontevasti onnistuneet, mutta jatkoin kuitenkin kirjoittamista epäsäännöllisesti. Olen kirjoittanut ylös uniani, pitänyt päiväkirjaa harvakseltaan ja harjoittanut parantavan kirjoittamisen metodia silloin, kun mieltä on painanut erinäiset asiat.

Olen kirjoittanut kirjeitä ihmisille, niitä koskaan lähettämättä, selventääkseni omaa ajatusmaailmaani asioiden suhteen. Olen osallistunut toisinaan luovan kirjoittamisen workshopeihin ja nyt kahden vuoden ajan olen kirjoittanut tätä blogia. Ilman aamusivuja en olisi varmasti ikinä uskaltanut lähteä mukaan blogimaailmaan. Voisinpa heittää niinkin radikaalin lauseen kuin, että ilman aamusivuja en taatusti olisi se minä kuin nyt olen. Niin totta kuin se onkin, ei se tietenkään ole koko totuus ja ainoa vaikuttava asia. Elämä kun on aina niin moninainen useine lonkeroineen, mutta suuren suuri vaikutus sillä kuitenkin on ollut.

Häpeä ja pelot ovat pienentyneet kirjoittamalla ja niitä itse ulostuoden, koska häpeä asuu salatussa hiljaisuudessa. Juuri nyt voin sanoa ihan rehellisesti, että vaikka kuka lukisi vanhoja vihkojani ei se tuntuisi missään, koska se mitä olen aikanani kirjoittanut ei tunnu enään itseäni määrittävältä asialta. Olen tehnyt isoa työtä itseeni tutustumisen kanssa ja sanoittanut häpeääni julkisesti joten se ei piilottele enää syövereissä. Olen myös löytänyt ympärilleni itseä tukevia ihmisiä joiden kanssa avata häpeää ja pelkoja ja puhua asioista avoimesti. Olen edelleen (ja tavallaan ikuisesti, niinkuin me kaikki) matkalla, keskeneräinen ja opettelen monia asioita. Muutoksen näkeminen itsessä on kuitenkin todella tärkeä aspekti. Se luo uskoa edessä olevaan muutokseenkin.

Mikä saa meidät piilottamaan itseämme?

Meillä on varmasti useilla huonoja muistoja kouluajoilta oppimisen suhteen. Harvemmalla on varmaankaan ollut opettaja joka olisi kannustanut oppiaineiden opiskeluun tai luovaan tekemiseen ilman vaadittujen päämäärien ja määriteltyjen lopputulosten painostusta. Monelle, joka ei ole ollut luontainen lahjakkuus, on voinut jäädä vääränlainen ”en mä osaa” kuva mistä tahansa aineesta. Ainakaan omalta kouluajalta en keskiverto-oppilaana muista juurikaan kannustavaa palautetta.

Paljon olen kuullut kertomuksia, kuinka opettaja on saanut iskostettua osaamattomuuden tunteen varsinkin luovissa aineissa kuten kuvaamataidossa, käsitöissä, musiikissa tai ainekirjoituksessa mutta aivan samoin on voinut olla kielten tai liikunnan tai minkä vaan aineen kanssa. Lapsuuden ja nuoruuden huonot muistot kantavat yllättävän paljon aikuisuuteen, sieltä on jokaisella meistä varmasti useampia uskomuksia joita olisi hyvä ravistella ja kyseenalaistaa. Helpommin jäämme kuitenkin häpeän alle niiden uskomusten kanssa ja ne aiheuttavat ongelmia ongelmien päälle.

Yksi kannustava esimerkki on vanha ystäväni joka oli kouluaikoina saanut kuulla käsityönopettajaltaan olevansa todella surkea käsitöissä. Tämä uskomus oli määrittänyt häntä pitkään, mutta jossain vaiheessa hän kuitenkin haastoi uskomuksen ja alkoi neulomaan. Ja en kyllä muista nähneeni kauniimpia (ja monimutkaisempia malleiltaan olevia) sukkia.

Koulun lisäksi välttämättä kotoa tullut palaute ei ole ollut sen kannustavampaa ja vanhemmilla ei aina ole ollut kykyä olla aidosti kuunteleva ja kiinnostunut lapsen/nuoren asioista. Myös muiden oppilaiden, koulukavereiden pilkka ja kiusa on voinut jättää isoja arpia omaan oppimiseen ja kokemuksiin itsestä.

Miten tulla esiin piilosta?

Onneksi on olemassa työväenopistojen ja yksityisten tarjoajien kursseja ja koulutuksia, joiden avulla on mahdollista lähteä aikuisenakin tutkimusmatkalle oikomaan lapsuudessa syntyneitä harhakäsityksiä ja oppimaan uutta. Koska lähtökohtaisesti uskon, että JOKAINEN OSAA piirtää, ommella tai neuloa, soittaa, laulaa, tanssia ja kirjoittaa. Jokaisella on mahdollista oppia kieliä ja ainakin opiskella mitä ikinä kiinnostaa.Tulos on jokaisella erilainen, toiset ovat jossain taitavampia ja määrätietoisempia ja kiinnostuneempia kuin toiset. Miltä tuntuisikin ajatus, että meidän ei tarvitse osata kaikkea täydellisesti tai edes aina keskiverrosti.

Omia kiinnostuksia kannattaa kuitenkin seurata, koska uusien asioiden oppiminen tekee hyvää aivoille. Aivot ovat muokkautuvaiset koko elämän ajan ja täten koskaan ei siis ole liian myöhäistä opetella jotain uutta. Yksi mikä kannattaa pitää mielessä uutta opetellessa on, että oppimiseen vaadittava toistojen määrä vähenee radikaalisti kun oppiminen tapahtuu leikin ja hauskuuden kautta. Siksi leikki olisi aikuisillekin ehdottoman tärkeä aspekti. Painopisteen soisi enenevässä määrin olevan tekemisessä, kokeilussa ja hauskuudessa eli luovuudessa eikä täydellisessä lopputuloksessa.

Itse aloitin tänä vuonna terapeuttisen taidetyöskentelyn opinnot eli itsetuntemusmatkan luovin keinoin. Turvallisessa suljetussa pienryhmässä turvallisen hyväksyvässä ja sallivassa ohjauksessa on taikaa jolla kaivautua taas enemmän esiin piilosta.

Mitä uutta sinä haluat oppia tai mihin vanhaan haluat tehdä paluun? Mikä olisi pienin askel, mitä voisit tehdä ottaaksesi sitä kohti?