Oma kehu kaunistaa ja antaa voimaa

Tein elämäntaideohjauksen, jossa ohjasin ystävän työn äärelle tutkimaan kontrollia ja mokaamisen pelkoa. Hän maalasi paikoin ei-hallitsevalla kädellä ja myös sivellin varpaissaan ja lopulta oli aika kaikkensa antanut maalailun kanssa. Katsoessaan syntynyttä työtä, totesi hän itsekin ”upea”. Kuvaa tarkastellessa sieltä löytyi vaikka minkälaista nyanssia, kuviota ja muotoa. Maalaaja totesi, että oli onnistunut heittäytymään leikkiin ja värien maailmaan. Hän oli myös onnistunut olemaan ajattelematta liikaa ja yrittämättä muokata työtä johonkin tiettyyn suuntaan. Ja niin tehdessään hän onnistui luomaan jotain ennalta-arvaamatonta, joka yllätti hänet itsensä voimakkaan positiivisesti. Niin positiivisesti, että pystyi itsekin vahvasti kehumaan omaa onnistumistaan.

Kautta aikojen meille on kuulutettu, kuinka vaatimattomuus kaunistaa ja oma kehu haisee. Itselle tsempin antaminen ja oman saavutuksen kehuminen, erityisesti ääneen ja toisten kuullen, on usein nähty jotenkin ei-hyväksyttävänä asiana.

Kun koko homma on ihmisen tervejärkiseksi kasvamisen kannalta aivan päinvastaista. Me tarvitsemme kannustusta ja kehua, mutta vanhakantaisen kasvatuksen pelko on ollut, että siinä touhussa voi ihminen ylpistyä. Kuultujen tarinoiden mukaan ennenaikaan on vältetty jopa kokonaan lapsille kehujen antamista, juurikin siinä ylpistymisen pelossa. Ja en usko, että sitä väärää uskomusta olisi onnistuttu kitkemään pois vieläkään, niin moninaisella tavalla maailmassa näyttäytyvät eri kasvatuskulttuurit. Huomaan ihmetteleväni, miksi itsemme pienenentäminen olisi jotenkin hyveellisempää kuin itsen kehuminen?

Miltä tuntuu kehua itse tehtyä piirustusta tai muuta työtä?

Nykypäivänä vallalla alkaa olla enemmän postiviivinen kasvatus ja ratkaisukeskeiset keinot niin lasten kasvatuksessa kuin aikuistenkin ohjauksessakin. Jo pidempään on tiedetty, että sanat ”ei” ja ”älä” kaikuvat erityisesti lapsilla kuuroille korville. Tämän takia on paljon tehokkaampaa korvata kielteisillä sanoilla alkavat lauseet ennemmin ohjausta tarjoaviksi. Esimerkiksi ”ei saa juosta” taipuu paremmin sisäistettäväksi kertomalla ”nyt on turvallista kulkea kävellen” tai ”haluan, että juoksemisen sijaan nyt kävelet”. Ja toiminnan onnistuessa, edes pienen hetken ajan, kehu onnistuneesta asiasta vahvistaa asian oppimista ja onnistumista tulevaisuudessa. Eikä tämä asia mielestäni ole pelkästään lasten kanssa huomioon otettava asia.

Ben Furmanin kirjassa Olen ylpeä sinusta! Ratkaisukeskeisiä keinoja vanhemmille ja muille lasten kasvattajille (Tammi, 2012) kerrotaan positiivisen kannustuksen olevan tehokkain kaikista tunnetuista kasvatusmenetelmistä. Samalla kirjoittaja kertoo, ettei sen käyttöönotto arjessa ole niin helppoa, mitä ajatellaan. Muistutuksena on myös, että kehu voi harkitsemattomasti käytettynä saada aikaan eri lopputulosta, mitä alkuperäisenä ajatuksena on ja toimia itseään vastaan. Eli kehu on tärkeää ja yhtä tärkeää on mistä ja miten kehutaan. Liikaa ja liian vähän on monessa kohtaa elämässä se opettelun ja tasapainoilun paikka.

Ajattelen, että tarvitsemme kaikki positiivista vahvistusta. Meidän aikuisten sisäiset lapsiosamme ovat myös melkoisella varmuudella kuulleet ja kokeneet ainakin joskus elämän aikana palvelematonta vahvistusta ja tämän vuoksi on tärkeää opetella kehumaan ja kannustamaan myös itseä. Tarjota nyt sitä sanastoa, mitä olisi tarvinnut kuulla paljon aikaisemmin ja ehkä myös paljon enemmän. Jotkut meistä ovat selvinneet aikuisiksi vähemmillä traumoilla, toisille kannustamatonta ja ehkä latistavaakin kokemusta on taas kasautunut enemmänkin. Mielestäni se näkyy aikuisuudessa armottomuutena ja vaativuutena itseä kohtaan. Liiallisena kontrollina ja täydellisyyden tavoitteluna. Pakottavana ajatuksena ja tunteena, että sitten, kun toimin jotenkin toisin, ovat asiat paremmin.

Miltä sinusta tuntuu vastaanottaa näitä lauseita?

Olen ylpeä sinusta!

Hyvin sanottu!

Oletpa taitava!

Kauniisti tehty!

Onpa hieno!

Minä rakastan sinua!

Millaista kannustusta kaipaisit nyt  muilta tai millaista kannustusta tunnistat, että olisit kaivannut joskus aikaisemmin? Mitä juuri sinun tarvitsee/olisi tarvinnut kuulla, tullaksesi nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi? Miltä tuntuisi ottaa hetki aikaa itsellesi, kirjoittaa ne aikanaan sanomatta jääneet lauseet ylös paperille ja lukea ne itsellesi ääneen? Miltä tuntuisi ehkä jopa oikein rohkeaksi ryhtyessäsi tehdä se peilin edessä?

Miltä tuntuu sanoa itselleen:

Wau, mä onnistuin!

Mä osaan!

Mä saan opetella vaikken heti onnistuisi!

 

Mitä muuta kaipaisit kuulla?

Sisäinen puhe itselle voi herättää vastustusta, koska emme ole tottuneet sellaiseen toimintaan. Se voi helposti saada myös häpeän tunteen laukeamaan ja voimme siltä suojautuaksemme yrittää pitää koko hommaa höpöhöpönä. Itseä vahvistavan puheen ja erityisesti ajatuksemme, silloin kun uskomme siihen puheeseen, on todettu kuitenkin vaikuttavan aivoihimme ja tällä tavoin vaikuttaa se myös hyvinvointiimme. Sekä mieleen, että kehoon.

Tästä voi kysyä vaikka Dr. Joe Dispenzalta lisää.

Ja jokin aika sitten törmäsin facebookissa Big Life Journalin mainokseen teineille kohdistetusta kirjasta, jonka otsikko suomennettuna menee näin: Aivosi on supertietokone ja itselle kohdistettu puhe on ohjelma, jolla se toimii.

Voisimmeko sallia itsemme lähteä kohti parempaa arvostusta, itseä ja sitä myötä myös muita kohtaan?

Kuinka mielen maisemamme selkeytyy kun uskallamme poistaa esteet oman kauneuden näkemisen tieltä?

Hellivää heinäkuuta <3

Lisää kirjoittajalta Kirsikka / Pirtanauhaa ja piikkilankaa

Keskeneräisyyden harjoittelua bullet journalin avulla

Kaipaatko arkeesi lisää luovuutta, mutta koet olevasi kaukana siitä, mitä itse omalta...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.