Vääränlaisuus
Niin kauan kuin jaksan muistaa, on sisälläni ollut jollain lailla vääränlainen tunne. Tunne, että olen pienempi, huonompi, epäonnistuneempi, lapsellisempi, arvottomampi kuin toiset. Olen nähnyt toiset ikäiseni ja nuoremmatkin ihmiset fiksumpina, vahvempina, onnistuneempina, parempina ja kypsempinä kuin itseni. Vanhemmista ihmisistä nyt puhumattakaan.
Tunne on aiheuttanut minussa suuren määrän häpeää. Häpeää, arvottomuutta, ja huonommuuta varmaankin ensisijaisesti. Ja koska noiden tunteiden ilmeneminen, herkkyyden näyttäminen julkisesti on saanut aikaan ilkkumista ja kiusaamista, on minun täytynyt kasvattaa kuori. Kuori, joka olevinaan peittää piikittelyn alleen. Ei tunnu missään vaika oikeasti tuntuu ja kovaa. Kuori, joka on monesti näyttänyt iloista, muka huoletonta, piittaamatonta naamaa.
Vääränlaisuus on saanut minut uskomaan, että olen aivan yksin sellainen kuin olen. Häpeä olemassaolon haavoista on ollut niin lannistavaa ettei avautuminen ole ollut mahdollista. En koe tai muista, että olisin koskaan lapsuudessani, nuoruudessani tai varhaisaikuisuudessakaan kertonut kenellekään ystävälle, kaverille tai aikuiselle siltä miltä minun sisälläni oikeasti tuntuu. En kyllä muista, että kukaan sitä minulta olisi varsinaisesti suoraan kysynytkään. Tai ehkä onkin, ja jos niin on kysytty, en varmaankaan ole siihen osannut vastata rehellisesti. En takuulla ole osannut kertoa sisäisiä tunteitani. Olen aika yleisesti vetänyt iloisen naamarin päälleni. Kaikki hyvin, ei tässä mitään.
Tunne vääränlaisuudesta on kytenyt sisälläni koko elämäni ajan ja vasta viimeisten vuosien ikana olen päässyt siihen kunnolla käsiksi. Se tunne on ruokkinut halveksuntaa, kateutta, mustasukkaisuutta, pelkoa, vihaa ja häpeää ja aiheuttanut itselleni ja läheisilleni paljon huonoa oloa. Noiden tunteiden nimien mainintakin on aika yleisesti aiheuttanut kulttuurissamme alentavaa suhtautumista eikä niiden käsittelyssä ole millään muotoa osattu tukea lapsia, nuoria tai aikuisiakaan aikanaan. Nykyään tunteiden kanssa on edistytty hyvän pätkää; saamme lukea tunnelukoista (mm. tästä), tehdä tunnelukkotestiä ja aikuisia koulutetaan lasten ja nuorten tunnetaito-ohjaajiksi.
Minulla vääränlaisuutta on lisännyt myös saamani diagnoosit. Masennus kulki papereissani vuosikausia ilman että olin asian kanssa oikeasti sinut. Siihen liittyi liian paljon häpeää. Ei vain omaa häpeääni, myös perheeni häpeää ja laajemmin suvun häpeää. Tänä vuonna sain uuden diagnoosin, tunne-elämän epävakaus. Tämä antoi toki paljon ymmärrystä itselleni ja sille, miksi elämäni on ollut pään sisäistä ja ulkoistakin vuoristorataa mutta diagnoosien leima voi olla myös ihmistä lamaannuttavaa. Onneksi olin aloittanut oman ”häpeännitistystaisteluni” tämän blogin myötä jo vuotta ennen diagnoosia ja olen huomannut häpeän pienenevän tullessaan päivänvaloon, en päästänyt häpeää tämän diagnoosin kimppuun mellastamaan. Avoimuudella, vertaistuella ja terapialla olen askel askeleelta kulkenut kohti hyväksyntää itselleni.
En anna diagnoosien määrittää minua, niinkuin ein kenenkään muunkaan pitäisi. Maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka diagnoosien pelossaan eivät uskalla hakea apua ja olenkin kuullut että jokaisen ihmisen saa heittämällä mahtumaan 1-3 mielenterveysdiagnoosiin. Diagnoosit auttavat ongelman määrittelyn ja löytämisen kanssa mutta tämän jälkeen ne pitäisi heittää romukoppaan ja keskittyä ihmiseen. Olemme kuitenkin yksilöllisesti oireilevia yksilöitä ennenkaikkea.
Syy miksi otan puheeksi joidenkin mielestä ehkä arkojakin aiheita on, että olen huomannut avoimuuden lisäävän avoimuutta. Kun olen aukaissut hiekkalaatikon reunalla tai muualla suuni ja paljastanut vaikealta tuntuneen asian, olenkin yleensä saanut havaita, etten suinkaan ole yksin asian kanssa. Kulttuurissamme vaan on tapana olla puhumatta vaikeammista asioista, ainakaan kovin julkisesti. Omasta kokemuksestani avoimuus ja rehellisyys vapauttaa hurjan määrän energiaa ja helpottaa kanssakäymistä ihmisten kanssa.
Eilen iltameditaatiossa kynttilänvalossa sain taas kokea jokaista solua lämmittävän tunteen ja mietteen jota minulle on viime aikoina istutettu:
Vääränlaisuuden sijaan, voisimme ko ajatella olevamme järjettömän arvokkaita ihan aitoina omina itsenämme. Ilman titteliä, toimintaa, koreilua. Täysin ilman ulkopuolista arvotusta. Vain ja ainoastaan siksi, että olemme olemassa. Voisimmeko nähdä itsemme mielettöminä loistavina timantteina ja tuntea suurta rakkautta itseämme kohtaan. Minä riitän, minä olen rakastettava, minä olen hyvä siksi koska MINÄ OLEN MINÄ. Ja MINULLA ON LUPA OLLA MINÄ. Aito rakkaus leviää ympärille vasta kun perustus itsen kanssa on kunnossa.
