Leikki on aikuisen työtä (eli matkalla sisäisen lapsen äärellä)

Jokainen meistä on takuulla kuullut sanonnan “leikki on lapsen työtä”. Suomalaisessa varhaiskasvatuksessa arvostetaan korkealle leikin merkitystä ja leikin kautta nähdään ja koetaan olevan mahdollista havainnollistaa maailmaa ja opettaa lapsille monia tärkeitä asioita.

Jos leikin koetaan olevan niin merkityksellinen osa lapsuutta, missä vaiheessa sen ei katsotakaan enää palvelevan ihmistä? Missä vaiheessa siitä tulee liian ”lapsellista” ja miksi? Onko joku ihmeen mahti maailmassa arvottanut, että ”lapsellinen” tai leikkisä olisi jollain lailla vähemmän arvostettua aikuisen maailmassa?

Miksi meidän aikuisten on joskus hankala lähteä mukaan hupsutteluun, jossa aikuisuuden rooli arkielämässä tarvitsisi vetää hiukan sivumpaan ja näyttää kanssaeläjille itsessä asuva leikkisä lapsi? Se leikkisä lapsi, joka uskoakseni kuitenkin on jokaisen meidän sisällä olemassa. Olisiko tarvetta aikuisten leikkitreffeille eli luvalliselle tilalle antautua uteliaisuuden, leikin ja kaiken itsessä ilmentyvän äärelle?

Lapsena harvemmin olemme miettineet, miksi toimimme niin kuin toimimme. Pienestä pitäen lapsi, joka saa ilmentää vaistoaan vapaasti, menee luonnostaan kiinnostavia asioita kohti. Oli se sitten leppäkerttu, kastemato, vesilätäkkö, kaverilla käytössä oleva lelu tai aikuisen kaulassa kimalteleva koru. Uteliaisuus, ihmettely ja toiminta ovat lapsen polttoainetta, joista syntyvät ilo ja oppi.

kuva: Arek Socha Pixabay

Näin jokin aika sitten videon kahdesta vajaa vuotisesta vauvasta. Yksi köllötteli mahallaan matolla ja toinen lepuutti päätään tämän selän ja pepun päällä, taputellen käsillään alla olevaa kehoa. Alla oleva vauva kierähti tästä selälleen, jolloin toinen, tilannetta ehkä hetken päässään uudelleenorganisoiden, hakeutui laittamaan päänsä nyt selällään olevan kaverinsa mahan päälle. Selällään oleva taas antoi käsiensä laskeutua syliinsä tulleeseen päähän, hiukan hiuksista kokeillen ja vetäen, jolloin toinen nousi istumaan ja kosketti päätään naureskellen. Tämän jälkeen hän hakeutui laittamaan päänsä uudelleen kaverin mahalle, jolloin kaverin nauru pomputti mahaa ja näin myös sylissä ollutta päätä. Ja tämähän tarvitsi lisää kokeilua. Uudestaan, uudestaan!

Yhteys lasten välillä oli vahva ja se sai aikaan hyvän olon kikattelua. Omaa päätä testattiin useamman kerran kaverin syliin ja kaverilta vastaanotetusta kosketuksesta oltiin molemminpuolisesti otettuja. Kuinka ihanaa, helppoa ja luontevaa. Vähintään oksitosiinia ja endorfiinia vapauttavaa sekä hyvinvointia tuottavaa.

Kuvittelepa vauvojen tilalle aikuiset ihmiset. Onko silloin yhtä helppoa ja luontevaa? Veikkaan, että aika harvalle lopulta olisi, vaikka juuri tällaista yhteyttä me aikuisetkin oikeasti kaipaisimme, paljon enemmän kuin mitä saamme. Hyvät uutiset on, että harjoitusta ja opetusta tämänlaiseen luontevaan yhdessäoloon on tarjolla jo useammassa paikassa. Harmi sen sijaan on, että olemme usein ajautuneet aika kauaksi siitä luontevasta, luottamuksellisen kosketuksen satamasta tai emme välttämättä ole saaneet riittävästi kokemusta turvallisesta kosketuksesta. Tämän takia sisällämme on paljon pelkoja ja epävarmuuksia ja näinollen ei aikuisena ole hurjan helppoa hakeutua niihin paikkoihin, jossa aitoa yhteyttä olisi tarjolla. Paikkoihin löytäessämme taas voi kestää pitkänkin ajan, että todellinen luottamus yhteydestä voi syntyä.

Yhteyttä sisäiseen lapseen ja leikkisyyteen voi lähteä muodostamaan myös omatoimisesti hakeutuen tutkimusmatkalle aistien, uteliaisuuden ja mielikuvituksen ruokkimisen kautta.

Jos haluat saada matkaan mukaan myös vahvempaa sisäisen turvan vahvistumista, silloin on hyvä ulottaa jonkinlaista toimintaa myös luotettavan ihmisen/ryhmän kanssa tehtäväksi.

Aikuisten leikkiä Kalliossa 2020-luvulla.

Muistatko millainen olit lapsena? Olitko menevä, utelias, kokeilevainen ja innokas tutkimaan? Kyselitkö paljon kysymyksiä? Ihmettelitkö maailman ilmentymistä enemmän omasta rauhasta ja hiljaisuudesta käsin? Olitko toisinaan riehakas ja toisinaan rauhallinen?

Miltä sinusta tuntuisi lähteä kävelylle ulkomaailmaan sillä intentiolla, että katsot sitä enemmän lapsen silmin? Miltä tuntuisi kulkea katuja pitkin ja avata katsetta kaikelle ympäröivälle? Antaa katseen vaeltaa huomioita tehden ja nähden? Miltä tuntuisi kuunnella ympäröiviä ääniä? Tuntea tuuli, aurinko ja sade iholla. Kysyä itseltä, miten haluat kulkea? Tekeekö mielesi ehkä hypähtää kuralätäkköön, kuljettaen keppiä aitaa vasten ääntä tehden tai jotain muuta toimintaa yhtäkkisestä ideasta kumpuavaa. Millaisia päähänpistoja saat? Huomioi myös sisälläsi mahdollisesti syntyviä rajoituksia tekemisen ideoiden suhteen.

Onko musiikki ja muunlaiset taiteelliset elämykset sinulle tärkeitä ja muistoja herättäviä? Mitä musiikkia sisäinen lapsesi haluaa kuunnella? Mitä kuuntelit lapsuudessasi? Minkälaisista taide-elämyksistä nautit ja oletko vienyt itseäsi niiden äärelle viime aikoina? Mitkä olivat mielikirjojasi, elokuvia tai tv-sarjoja lapsuudessa? Miltä tuntuisi palata lukemaan ja katsomaan niitä?

Millaista uudenlaista toimintaa ja harrastusta sisäinen lapsesi kannustaa sinua kokeilemaan tai minkä menneisyydessä olleen harrastuksen äärelle palaamaan?

Miltä tuntuisi valmistaa jotain lapsuutesi lempiruokaa tai -herkkua? Kutsuisiko sinua hakeutua tarkoituksella, aikaa ottaen ja antaumuksella nuuhkien sekä maistaen, erilaisten hajujen ja makujen äärelle?

Millaisiin muistoihin ja tuntemuksiin pääset kiinni näin toimiessasi? Muistojen rikastuttamiseksi voit myös katsoa valokuvia lapsuudestasi. Muistojen kirjoittaminen itselle ja niistä kenties jakaminen ystävien kanssa voi olla myös todella antoisaa.

Sisäisen lapsen kanssa treffeille lähtemisen voi aloittaa varovasti, tunnustellen ja katsoa minne se johtaa. Tässä annettu sisältää laajan määrän impulssia eikä sitä ole tarkoitettu nopeasti ja kerrallaan tehtäväksi. Voit poimia siitä itseäsi hetkittäin kutsuvaa, jonka äärelle annat itsellesi luvan mennä. Voit antaa myös näiden asioiden olla siemeniä jollekin omalle sisäiselle idealle ja kutsulle. Sisimpäsi tietää aina mitä kohti sinun kuuluu kulkea.

 

kuva: Sally Wynn Pixabay

Elämä on seikkailumatka ja pelikenttä, jota saamme toteuttaa uteliaisuudella. Matkan varrella saamme harjoitella, kokea, huomioida sisällämme ja ulkopuolellamme liikkuvia tuntemuksia, palata alkuun, jättää pois ei-toimivan ja olla lempeitä ennemmin kuin vaativia.

Leikkisän heleää, opettavaista ja armollista matkaa <3

 

Artikkelikuva: Jackson David Pixabay

Lisää kirjoittajalta Pirtanauhaa ja piikkilankaa

Leikki on aikuisen työtä (eli matkalla sisäisen lapsen äärellä)

Jokainen meistä on takuulla kuullut sanonnan “leikki on lapsen työtä”. Suomalaisessa varhaiskasvatuksessa...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.