Every ending is new beginning!

Olen ollut hukassa. Olen tuntenut oloni nurkkaan ajetuksi, vangituksi. Aivan kuten villi mustangi, joka on suljettu pieneen pyöröaitaukseen. Olen juossut ympyrää. Olen etsinyt ulospääsyä vapauteen, jotta voin juosta villinä ja vapaana, tukka hulmuten. Kuka minut on sulkenut tuohon pyöröaitaukseen? Kuka minut siitä vapauttaa? Vastaus on hyvin yksinkertainen. Vangitsija ja vapauttaja löytyvät hyvin läheltä. Vastaus kumpaankin kysymykseen on; minä itse.

Minä tein sen vihdoin. Löysin tien ulos. Vapautin itseni. Löysin sisälläni olevan villihevosen voiman ja rohkeuden. Hyppäsin aidan yli. Kohta olen vapaa. Vapaa työstä, jossa olen meinannut tukehtua. Irtisanouduin töistä pitkän harkinnan tuloksena, vailla tietoa, mitä seuraavaksi teen.

En tiedä onko minulla varaa tehdä tätä hyppyä tuntemattomaan. En tiedä mitä tästä seuraa. En tiedä, koska uudet ovet avautuvat. En tiedä, miten tässä käy. Sen kuitenkin tiedän, että olen tehnyt oikein. Olen kuunnellut sydäntäni. Tiedän, että asioilla on tapana järjestyä. Tiedän, että minä pärjään. Uskon, että kaikella on tarkoitus. Uskon siihen, että elämä kantaa.

Olisin sulkenut tämän oven jo vuosi sitten, mutta toimintaani ohjasi pelko. Pelkäsin ympäristön reaktiota. Varmasti päätökseni herättää ympäristössä erilaisia tunteita. Ympäriltä löytyy varmasti henkilöitä, jotka ”tietävät” paremmin, kuinka sinun tulisi tehdä. Kuulen korvissani; ”Tällaisen maailman aikaan, olisi nyt vain ollut kiitollinen, että on töitä.” ”Taitaa olla tytöllä paalua, kun pystyy noin vain jäämään töistä pois.” Tällaisia ne nykyajan ”nuoret” on, eivät jaksa tehdä töitä.” ”Kyllä tulee tytöllä kusi sukkaan, kun arki koittaa.”

​Nyt olen kuitenkin valmis. Olen valmis kohtaamaan pelkoni ja ympäristön reaktiot. Olen vihdoin valmis luottamaan omaan, sisäiseen ääneeni.

Ymmärrän toki, että kaikilla ei ole tällaiseen temppuun varaa ryhtyä. Kiitän itseäni, että olen vuosien varrella laittanut sukan varteen säästöjä. Nyt niiden säästöjen tarkoitus selvisi. Niiden tarkoitus oli pitää huolta minun henkisestä hyvinvoinnista.

Työni jota teen (vielä hetken aikaa), ei ole raskasta fyysisesti. Loppujen lopuksi olisi helpompaa olla raksalla ja kannatella kattotuoleja, sillä työni on todella uuvuttavaa henkisesti. Ainakin minulle, tällaiselle erityisherkälle.  Joka päivä saa pukea työhaarniskan, joka blokkaa negatiivisuuden ja auttaa jaksamaan. Ymmärrän kuitenkin nyt, että tuo henkinen prässi, joka työstä syntyi, ei niinkään johtunut itse työstä, vaan siitä, että se työ ei ole minulle. Viimeisen vuoden ajan olen kokenut, että menin joka aamu väärään paikkaan. Koen,, että menen ns. hukkaan tässä työssä. Olen tehnyt arvojani vastaan.

Mikä minut herätti?

Olen ollut pitkään väsynyt. Olen usein kiukkuinen. Kurkkua on kuristanut aamuisin. Lopulta minun oli myönnettävä itselleni, että olen pohjaan palanut. Onko se ihme, jos käytän joka päivä töihin matkustamiseen kaksi tuntia. Nuokin kaksi tuntia voisin viettää rakkaiden ihmisten lähellä. Menen joka päivä tekemään työtä, joka ei anna minulle enää mitään, paitsi rahaa.  Pitäisikö minun tehdä sellaista mistä en pidä, vain rahan vuoksi? Mikään raha ei korvaa menetettyä aikaa perheen kanssa.

Herätys loppujen lopuksi tuli, kun kuulin 6-vuotiaan tyttäreni sanovan; ”Äiti, olet aika usein väsynyt ja kärttyisä”. Se jos mikä on, kuin puukko rintaan. Koin, että olin epäonnistunut myös äitinä. Purin tuota kiukkua, jonka työ minussa aiheutti omaan pieneen, viattomaan lapseeni. Osansa sai myös mieheni ja muu perheeni.

Tämä päätös vain oli tehtävä. On turha syyttää työpaikkaa ja muita ihmisiä omasta pahasta olosta, jos en uskalla tehdä muutosta. Haluan elää oman näköistäni elämää ja jos tämä työ ei sovi elämäni käsikirjoitukseen, on avattava uusi sivu. Uusi sivu, johon voi kirjoittaa uuden käsikirjoituksen. Minulla itselläni on se voima ja avaimet omaan onneen.

Vaikka viimeiset ajat ovat olleet vaikeita, haluan kääntää ajatukset positiiviseen. Tämä työ on opettanut minulle paljon, varsinkin  minusta itsestäni. Olen saanut elämääni ihania, värikkäitä ja rakkaita ihmisiä, se on paras palkka tästä työstä.

Katsoin erään videon, jossa upea näyttelijä, Jim Carrey, puhui elämästä ja siihen liittyvistä valinnoista. Katsoin tuota videota ja itkin. Tiesin, että tämä ratkaisu on oikea. Hän puhui suurin piirtein näin;

”Pelko tulee olemaan osa elämää. Sinä voit päättää, kuinka suurta osaa se elämässäsi näyttelee. Se millä on merkitystä, on tämä hetki, ja teetkö siihen liittyvät ratkaisut rakkaudesta vai pelosta. Voit hyvin epäonnistua siinä mistä et pidä, joten voit yhtä hyvin antaa itsellesi mahdollisuuden tehdä mitä rakastat. Ota riski, jotta voit nähdä koko hohteesi. Anna universumin tietää mitä haluat ja mene sitä kohti. Sinun tehtäväsi on avata ovi mielessäsi ja kun se ovi tosi elämässä avautuu, kävele sisään. Älä murehdi, jos juuri tuo ovi ei ole sinun, ovia avautuu koko ajan. Sinulla on vain kaksi vaihtoehtoa; rakkaus ja pelko. Valitse rakkaus. Älä koskaan anna pelon kääntää itseäsi sydäntäsi vastaan. ”

Vuosi sitten ratkaisuani ohjasi pelko. Nyt sitä ohjaa rakkaus. Tiedättekö sen loppumusiikin, joka elokuvan viimeisessä kohtauksessa aina tulee? Se melodia, joka saa ihokarvat nousevat pystyyn ja helpotuksen kyyneleet hiipivät silmäkulmaan. Tuo musiikki tuo sinulle tunteen, että kaikki on vihdoin hyvin. Asiat järjestyivät, vaikka kuinka pelotti. Tuo musiikki soi nyt korvissani.

Olen nyt vapaa kuin aroilla laukkaava mustangi. Vaikka, en tiedä mitä huomenna tapahtuu, nyt tuntuu helvetin hyvältä! Yksi reuna on taas hiottu kiiltävämmäksi–matkalla hiilestä hohtavaksi.

Rakkaudella,

Eve

Lisää kirjoittajalta Hiilestä Hohtavaksi/Eveliina Leino

Every ending is new beginning!

Olen ollut hukassa. Olen tuntenut oloni nurkkaan ajetuksi, vangituksi. Aivan kuten villi...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.