Hiljaiselosta kukoistukseen: kuinka vetäytyminen auttaa palaamaan omaan voimaan

Pitkän hiljaiselon jälkeen, nousi jälleen kutsu päivittää myös tätä blogia. Hiljaiselon, joka palautti juurille, avasi uudelle ja muistutti kaikesta tärkeästä. Hiljaiselon, josta voit lukea lisää täällä.

Luin hiljattain artikkelin puista, kuinka ne talvisin vetäytyvät itseensä, ovat mahdottoman elossa alastoman rungon sisällä, odottavina ja lempeinä viisauttaan jakaen. Tämä muistutti minua vetäytymisen tarpeellisuudesta ja kauneudesta, elämän syklisyydestä ja siitä, kuinka oma voima kasvaa, kun toisinaan palaamme itseemme. Palaamme sydämeemme, juurillemme, runkomme sisään, piiloon lepäämään.

Puut ovat kaunis muistutus siitä, kuinka aina ei voi kukkia ja kukoistaa. Kuinka toisinaan on tarpeen pysähtyä ja vetäytyä itseensä, kohdata syvimmät syöverinsä, jotta voisi jälleen kasvaa ja kehittyä, astua uuteen uudenlaisena, enemmän omanlaisena.

Maailman muuttuessa ja elämän epävarmuudessa kadotamme helposti itsemme, kosketuksen sisimpäämme. Ja, kun on tarpeeksi kauan kadoksissa, nousee tarve palata takaisin, palata itseen ja omaan voimaan, palata juurilleen.

Sykleissä, jotka muistuttavat elämän kiertokulusta, siitä, kuinka elämä ei ole suoraviivainen polku vaan ennemmin mutkitteleva spiraali, jota me jokainen niin kauniisti kuljemme, kukin omalla tavallamme.

Ja kuten puun kasvaessa sen kaarna repeytyy ja rakoilee, jotta uudelle olisi tilaa, niin me ihmisetkin joudumme toisinaan repeytymään ja rakoilemaan, päästämään irti vanhasta, jotta uudelle olisi tilaa kasvaa ja kehittyä. Jotta meillä olisi tilaa kasvaa ja kehittyä, ottaa kaikki se tila, jonka kaunis kokonaisuutemme ansaitsee ja tarvitsee.

Minun hiljaiseloni palautti minut itseeni, muistutti minua voimastani ja tarkoituksestani. Elämästä hetkeksi ulosastuminen näyttäytyi päällepäin kuolleelta autiomaalta, tyyneltä meren pinnalta, vaikka todellisuudessa pinnan alla kuohui.

Ja, kun aika oli oikea, kun tuntui, että oli aika avautua, antaa kaiken sen virrata ulos, joka oli jo pitkään hautunut ja maustunut, valmistautunut kaikessa hiljaisuudessa, oli ihana astua maailmaan.

Astua maailmaan varmana ja voimakkaana, muistaen oman voiman, muistaen sen kaiken ilon ja inspiraation, joka elämästä jokainen hetki kumpuaa – silloinkin, kun on tarve vetäytyä.

Hiljaisuus luo tilaa kasvulle, auttaa päästämään irti kaikesta siitä, mikä ei enää toimi. Auttaa astumaan ulos siitä pienestä lokerosta, johon itsensä huomaamattaan on asettanut. Kasvu vaatii toisinaan vetäytymistä, hiljaisuutta ja läsnäoloa, suunnittelua, ideointia ja pohdintaa, itsensä tutkiskelua ja ymmärtämistä. Pysähdystä ja latautumista, jotta voi jälleen vahvemmin astua elämään.

Astua elämään omaa unelmaelämäänsä, toteuttamaan sydämensä toiveita ja sieluntehtäväänsä. Rohkeasti ja ehdoitta, villinä ja vapaana, omaa kokonaisuutta ja omia sisäisiä virtauksia kuunnellen ja kunnioittaen.

Astua kohti uutta ja ihmeellistä, joka on jo odottanut aikaansa. Odottanut, että on valmis astumaan seuraavaan vaiheeseen elämässä, vahvemmin kulkemaan omaa polkuaan.

Lue myös Aamukävelyiden antia: muistutuksia ilosta ja sen tärkeydestä.

Valolla ja rakkaudella,
Ida

P.S. Keväästä inspiroituneena loin kesälle mahdottoman ihania, inspiroivia, palauttavia ja voimaannuttavia minikursseja. Kutsun sinut ilolla ja rakkaudella mukaan lempeän rakkaudentäyteiseen kesään, josta voit lukea lisää täällä.