Definitiivisessä totuudessa elävä nainen on game changer.
Yhä käy selvemmäksi, mikä on ihmisen tie. Se on unohduksen ja väärinkäsityksien sumuisia alhoja. Me ollaan unohdettu, kuinka jumalallisia ja upean delikaatteja ollaankaan. Meidän keho on lisäksi ihmeellinen. Sitä me ei olla ehkä ymmärretty koskaan. Kehossa on ihan mieletön kapasiteetti kantaa kipua ja tuskaa. Joskus me kannetaan taakkaa koko tämä maallisen elämämme loppuun saakka. Joskus taas meille käy hyvin ja saadaan herätä matkalla. Mihin me herätään?
Sielun, kehon ja hengen suurenmoiseen kauneuteen.
Siihen kuinka voimallisia me ollaankaan.
Siihen, että riittävyys ei ole siinä, mitä tämä maailma meiltä odottaa, vaan ollaan koko ajan enemmän kuin kukaan ymmärtää, ilman yhtäkään suoritetta.
Kyse on siitä, että havahdutaan unesta. Sitä unta kuvaa uhrius ja voimattomuus. Yhtäkkiä jokin elämän tapahtuma, kuin armosta, avaa katseemme. Siinä kohdassa ihminen alkaa synnyttämään itseään uudelleen.
Aletaan ymmärtämään, että meillä onkin itsellä avaimet omaan hyvinvointiimme. Myöhemmin ymmärretään, että hyvinvointi ei ole mikään bright and shine and unicorns all the time, vaan raakaa rehellisyyttä, jatkuvaa totuudessa seisomista, sitä kuuluisaa verta, hikeä ja kyyneliä. On selvää, että hyvinvoinnin ja itsensä rakastamisen tie on välillä rankkaa ja vaatii paljon. Mutta se on ainoaa ultimaattista vapautta. Siinä ihminen astuu voimallisesti omalle ainutlaatuiselle tielleen, juurruttaa jalkansa maahan, suostuu elämälle, mutta ei ole enää uhri. Sen sijaan hän on rakentaja. Luoja. Kipinöivä, säkenöivä valoilmiö, joka ei ole yhtään vähempää kuin jumaluus itse.
Se tekee nöyräksi. Sitä on nimittäin jatkuvasti haavoittuvaisessa tilassa täällä, sillä on niin auki elämälle. Ja elämä virtaa läpi, eikä enää ole mitään, mikä vastustaa. Ei kehossa, ei mielessä, ei koko olemuksen yhdessäkään kulmassa.
Ja sitten taas lyödään lisää puita rattaisiin, ja kehomielisysteemi on jälleen tiukoilla ja sen kautta kohoamassa. Tuo kohoamisen/laajentumisen tie on loputon, ääretön, niin kuin universumi on. Ai kun sattuu, mutta aijai miten kaunista!!
Mitä enemmän saa itseään auki, sitä selvemmäksi näkökyky käy. Ja se ei ole aina helppoa. Joudut näkemään kärsimyksen yhä selvemmin koska katsot sydämesi silmillä, aistit sen yhä pienemmissä nyansseissa ja näet sen pohjaan saakka. Sinne juureen, mikä tuntuu aivan valtavalta. Ihminen jää pieneksi sen eteen ja tuntuu, että vähintäänkin sydän räjähtää, vaikka samalla tuntee mieletöntä täyttymystä, sillä on totuuden äärellä. Tajuat, mitä me kannetaan. Missä me ihmiskuntana mennään. Se on mustaa traumaa.
Mutta se mikä lohduttaa, tuosta heräävä myötätunto tekee niin isoa impaktia ihmisessä, että se muuttaa varmasti maailmaa. Pääsee merkityksellisyyteen kiinni. Ja kun meitä pieniä ihmisiä tuo myötätunnon liekki rinnassa kulkee täällä tarpeeksi monta, vaikutus on aina selvempi. Aikaa siihen menee, yksi sukupolvi kerrallaan me puhdistetaan. Saadaan varmasti toisten pahanolon sylkyä niskoillemme tuhannet kerrat, se kun kulkee energian tasoilla. Se on kuin vettä viskoisi kiukaalle. Onneksi me suomalaiset ollaan sisukasta kansaa.
Ja onneksi oman puhdistustyön kanssa rinnan muodostuu suojaa. Se on suoraa tietoisuuden valoa. Siihen voi luottaa, sillä se on suoraan rakkaudesta, ainoasta olemassa olevasta. Ja jos se on ainoa olemassa oleva, kaikki muu on illuusiota. Sillä kaikella muulla ei ole pysyvää pohjaa, ja siksi tietoisuuden valo kantaa. Olen kirjoittanut jo aikojen alusta saakka, että hyvä ja totuudellinen kärsii vain näennäisiä tappioita, sillä sen ydin on rauhassa ja vakaudessa, kärsivällisyydessä ja luottamuksessa. Se taas, missä on pimeää ja traumaa, huutaa kovaa ja esiintyy näyttävästi. Se tekee rajuja toimia, se uhoaa ja isottelee mahtavassa egossaan. Mutta sen ydin on tyhjä. Siksi sitä voi seurata sivusta luottaen rakkauteen.
Mutta sitä vaan, että me ollaan ihan helvetin vahvoja! Että mennään läpi tätä ankaruuden, vaativuuden ja kärsimyksen suota, jossa ihan jokainen eletty päivä traumatisoi meidän kehomielisysteemiä lisää ja lisää. Sellainen maailmantila, ihmisentila on. Ja silti me ollaan tässä ja jaksetaan tehdä hyviä tekoja ja jakaa ystävällisyyttä ja rakkautta. Ja muistathan, ettet sekoita rakkautta vaikkapa kiltteyteen tai miellyttämiseen. Rakkaus on myös hurjaa ja väkevää. Se tekee todella selkeän rajan sinne, missä rajaa tarvitaan. Tässä maailmassa rakkaus näyttäytyy totuutena, luottamuksena, lempeytenä ja hyvänä tahtona, mutta myös sellaisissa muodoissa, joka saa monet jalat tutisemaan.
Ihmisen tie. Kyllä sydämeni itkee. Kuitenkin syvällä minussa roihuaa mieletön kunnioitus tätä koko systeemiä kohtaan missä eletään ja mitä eletään, ja miltä se näyttää. Se on niin valtavaa ja vaikuttavaa. Eihän se olekaan yhtään vähempää kuin jumala itse.
Mitä me voidaan tehdä? Jatkaa työtä. Eikä koskaan luovuttaa. Pidetään ilo ja toivo rinnassa kun navigoidaan. Annetaan itselle lupa tuntea ja valjastaa koko ihmisyys. Arkisella tasolla, ollaan rehellisesti sitä mitä ollaan milloinkin. Eletään totuuttamme. Ollaan näkyviä, ensisijaisesti itsellemme, mutta myös muille. Sillä on suurempi merkitys kuin ehkä ymmärrämmekään. Se on täysi game changer*!
*asioita ja olosuhteita voimakkaasti muuttava asia
