Avioeron hinta

Perutan pois päiväkoti-koulun parkkipaikalta, näen lapseni kauempana odottamassa koulunkellon soimista. Kaksi muuta jäivät jo päiväkotiin, aloittamaan päivän touhuja. Kyyneleet valuvat silmistäni ja suru purkaantuu, ikävä on voimakkaampi kuin aikoihin.

Kuiskaan sinulle, aivan kuin kuulisit: “En minä sinusta halunnut erota, en minä valinnut päiviä ilman sinua.”
-Silti se on hinta, jonka joudun maksamaan.

Halusin antaa lapsilleni riidattoman ja pelottoman lapsuuden. Halusin antaa ehjän kodin ja molemman vanhemman päivittäisen läsnä olon. Halusin antaa niin paljon ja niin monessa koen epäonnistuneeni.

Maailmani täyttyi vaaleanpunaisen sävyistä, kun sain vuonna 2011 tietää, että odotan esikoistani. Vaikka raskausaika oli haastava, olin onnellinen ja kannoin ylpeänä pientä ihmettä, omaa aarretta sisälläni. Olisin voinut vain olla ja helliä lastani, joka oli vatsassani. Raskaus sai minut tuntemaan itseni eläväksi.

Olin vielä nuori, kun sain lapsen syliini heinäkuussa 2012 ja sinä päivänä alkoi elämäni tärkein oppitunti, sillä opettaja oli saapunut. Minun oli aika alkaa ottamaan vastuuta muistakin kuin itsestäni. Lapseni oli kauneinta, mitä olin nähnyt. Samalla, kun rakastuin häneen hetki hetkeltä enemmän, myös huoli laskeutui hartioilleni. Kuinka osaan rakastaa, kasvattaa ja suojella tuota pientä ihmettä.

Ensimmäiset viikot elimme vaaleanpunaisen kuplan sisällä. Ajan kuluessa kuplaan alkoi tulla säröjä. Säröt tulivat oletuksista, vaatimuksista ja ulkopuolisista tarpeista. Aloin kuuntelemaan niitä ja väsyin, koska en kuunnellut itseäni. Nyt yhdeksän vuoden jälkeen ymmärrän, niin paljon paremmin. Halusin silloin niin täydellistä, jotain mitä ei ollut olemassakaan ja samalla unohdin keskittyä siihen, mikä oli koko ajan läsnä.

Vaivuin epätoivoon, kun lapseni ei nukkut hyvin missään muualla, kuin minun vieressäni. Kukaan muu ei kelvannut nukuttamaan tuota pientä ruususuuta ja päiväunille ei meinannut malttaa nukahtaa, jos ei saanut olla rinnalla. Ne kerrat, kun yritin ottaa omaa aikaa, minua soitettiin takaisin kotiin vauvan itku taustalla. Mitä enemmän minä yritin irrottautua pienestä ihmisestäni, sitä tiukemmin hän minuun tarrautui. Ja pikkuhiljaa elämästä tuli taistelua, jossa en löytänyt lepopaikkaa itselleni. Suljin omilta tarpeiltani korvat ja aloin elämään toisia varten. Aloin suorittamaan elämää.

2015 olin kolmen lapsen äiti, jonka oli tarkoitus palata työhön, josta pelkkä ajatus ahdisti. Silloin tunsin maailmani mustuvan ja ymmärsin, etten voi enää jatkaa näin. Tuli aika aloittaa kuuntelemaan jälleen itseäni ja se vaati paljon opettelua. Rakastin ja rakastan lapsiani suunnattomasti, silloin elämässäni oli paljon hetkiä, jolloin koin, etten ole se äiti, joka lapsilleni halusin olla. Ne hetket saivat minut ymmärtämään, muutoksen tarpeen elämässäni.

Olin kulkenut liian monta vuotta muiden ihmisten vaatimusten mukaan ja lapseni kärsivät tuosta tilanteesta eniten. Kodistamme oli tullut taistelutanner, jossa yritimme päivittäin selviytyä. Pahimpia olivat ne päivät, jolloin riidan äänet kantautuivat seinistä. Ei tosin lohtua tuonut hiljaisuuskaan. Minä aloin elää omaa elämääni, kumppanini omaansa ja siinä välissä olimme vanhempia. Siitä olen kiitollinen nyt ja silloin, että välillämme vanhemmuus toimii.

Minusta oli tulossa jotain, mitä kaikkein vähiten halusin olla.
Samalla näin toisesta vain sen, mitä kaikkein vähiten halusin lähelleni.

Alkoi taistelu kohti rakkautta. Kaikki keinot oli koitettava, ensin oli hyväksyttävä tilanne ja nostettava esiin ongelmakohdat. Vielä oli yritettävä, lasten takia. Kun lopulta tilanne meni siihen, että olimme useamman kuukauden nukkuneet eri huoneissa. Nauroimme vain, kun olimme eripaikassa ja ainoa mistä puhuimme oli lapset, tein lopulta päätöksen ja kerroin haluavani eron. SE oli elämäni raskain päätös, sillä tiesin, että joutuisin samalla osaksi erilleen lapsistani.

2017 syyskuussa muuttoauto kaarsi pois yhteisestä kodistamme, avioeroa oli haettu ja minut valtasi helpotus. Meni kumminkin useampi vuosi toipua uupumuksesta, joka oli kasvanut parisuhteessa kasanneesta stressistä, joka vaikutti myös äitiyteen ja työhön. Olin ylikuormittunut suorittaja.

Eron jälkeen minusta tuli löytöretkeilijä, joka etsi hiljaista kohtaa sisältäni. Välillä työnsin viikottain surua, vihaa ja hämmennystä syrjään. Ja toisinaan annoin kaikkien tunteiden näkyä. Halusin olla vahva ja seisoa jaloillani, hyväksyä valintani ja joskus vain kärsin eron tuomasta hinnasta.

Tänään kyynelten virratessa matkalla päiväkodilta kotiin, hyväksyin suruni ja ikäväni. Minä en valinnut olla erossa lapsistani. Valitsin itseni, jotta voin olla rakastava äiti lapsilleni. Ja nämä päivät erossa heistä olen valmis maksamaan, jotta he saavat kaksi rakastavaa vanhempaa, joka päivä! Vaikkakin kahdessa eri kodissa.

(Suomessa eroon johtaa vuosittain n. 13000-14000 avioliittoa (Tilastokeskus). Useimmiten eron syy on kommuniikaatiovaikeudet ja vanhempien kokema erilleen kasvaminen, monesti päällimäiseksi nousee yksi isompi syy, jonka taustalla on useita pieniä syitä (Jaakkola, M. Väestöliitto).)

Katri

 

Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana/Katri

Avioeron hinta

Perutan pois päiväkoti-koulun parkkipaikalta, näen lapseni kauempana odottamassa koulunkellon soimista. Kaksi muuta...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.