Aika antaa anteeksi ja kiivetä vuorelle
Ensin pojalleni tuli kahden päivän korkea kuume ja sen jälkeen tai samaan aikaan ikenistä puskivat hampaat maailmaan. Sitten tuli kova yskä ja siihen liittyvä lohduton olo ja univaikeus. Tämä kaikki synnytti kovaa kipua, välillä jopa kiljumista ja kovasti kyyneleitä pojalleni. Tämä oli ihmeellisen kamalaa ja yllättävän upeaa. Ai miksikö?
Viime päivät ovat olleet, kuin vuorikiipeilyä. Siis sellaiselle, joka on aina pelännyt korkeita paikkoja. Huipulla on kaunista ja siellä saa levätä, mutta matkantekoon liittyy pelkoja, välillä kiukkua ja toisinaan iloa, eikä ilman kyyneleitä selvitä.
Vuorikiipeily ja hampaidentulo, ai siis ihmetteletkö, että mitä tuo kirjoittaja oikein hourii? No hourii ja hourii, niinkin voisi sanoa näiden unimaistiaisten jälkeen. Kunnon uniannosta en nimittäin ole saanut pitkään aikaan. Silti mieli tuntuu yllättävän kirkkaalta ja ajatus luistaa juuri nyt. Tavallaan.
Perusrutiinia voi elää hieman epämääräisessä ja epämukavassa tunnelmassa. Kaikki saattaa tuntua sumuisen turvalliselta, eikä pelättävää ole. Tai ei ainakaan näköpiirissä. Ei ainakaan, jos turvautuu,- aih niin tuttuun rutiiniin.
Aina voi vain pitää siitä kiinni ja ärähtää riittävän vihaisesti kaikelle sille, joka yrittää sen rikkoa. Toistuvasti voi väistellä niitä vaikeita tunteita, joita väsymys yrittää nostaa pintaan. Rutiinilla viittaan siis eräänlaiseen mielen suojamuuri-ohjelmaan, joka pitää tilanteet muuttumattomina.
Esimerkiksi silloin, kuin on yksin pienenpojan huoltaja ja tulee tiukka paikka. Voi alkaa väsyttämään kovasti ja ehkä tuntuu, että itsessään oleva akku näyttää punaista valoa. Tälläisinä hetkinä tunteiden sensuurikoneisto on yleensä heikoimmillaan.
Juuri niinä hetkinä saattaa myös alkaa nousta esiin ne kaikki muistot, jotka ovat iloisina päivinä ihanasti piilossa jossain alitajunnan pikkulaatikoissa. Silloin voi juosta karkuun hiukset pystyssä ja hameenhelma hulmuten. Näin on mahdollista suojautua nokkelasti muutokselta kerta toisensa jälkeen. Toinen vaihtoehto on kiivetä vuorelle. Kohdata muistot ja jopa laskea ne alas maahan. Jos aika on oikea.
Aivan rättiväsyneenä voi koko maailma alkaa suututtamaan erittäin paljon. Tai siis no, miten se nyt menee. Projisoin maailmaan inhottavalta tuntuvia muistojani, vaikkapa liittyen heihin, jotka ovat toimineet niin väärin itseäni kohtaan. Puhumattakaan hänestä ja hänestä ja etenkin HÄNESTÄ, joka ei juuri nyt ole täällä auttamassa.
Ajatusketju on niin ihanan tuttu ja turvallinen. Sen aktivoituessa unohtuu oma keho lähes kokonaan. Jossain kaukaisessa välähdyksessä voi huomata, että se on melko jännittynyt. Se keho siis. Huomio on taas päässä ja ajatuksissa. Läsnäolon maadoittava tunne, värit ja kaikki ympäristön kauniit pienet yksityskohdat häviävät, kuin aivastus saharaan.
Paitsi jos siis päättääkin lähteä kiipeämään, vaikka kuinka pelottaisi. Siinä on nimittäin, kuin kultaisella tarjottimella tarjottuna, mahdollisuus VIHDOIN laskea irti tuosta kaikesta painosta, jotta pääsee ylös päin helpommin. Painojen kantamiselle on aika, mutta niin on myös niiden alas laskemiselle.
On aika tuntemiselle ja sille kiukullekin, mutta on olemassa myös aika irtilaskemiselle. Menneisyyden vääryyden, voi yksinkertaisesti joskus jo antaa olla. Mietin näitä ajatuksia ja tiedän olevani väsynyt kantamaan kaunaa. Uskallan pikku hiljaa laskea irti ja hengitän syvään. Hengitän ja hengitän ja hengitän. Koko kehollani, vaikka ilma kulkee vain nenäni kautta.
Hengitän ensin hitaasti ja alussa hengitys on pinnallista. Se ei ylety kehon alaosiin. En kanna siitä huolta, jatkan vain. Tunnustelen oikeaa rytmiä ja hengitän hieman nopeammalla tahdilla. Hengitys ulottuu jo vatsaan ja nopeutan tahtia entisestään. Tavalla, joka tuntuu luonnolliselta. Lopulta kiihdytän vielä hengitystä, mutta niin, että kehossani tunnen rauhaa. En pakota sitä mihinkään.
Viimein kehoni hengittää niin, että minä vain seuraan sitä ja sen nopeahkoa rytmiä. Kehoni puhdistuu ajatusteni tuomasta jäykkyydestä ja synnyn taas olemisen tilaan. Tunnen olevani turvassa itsessäni ja kehossani. Hengitän maailmaa sisään ja ulos.
Näin on hyvä levähtää kiipeämisen päätteeksi. Ehkä tämän jälkeen alan harjoitella lentämistä.
