Ehjä!

Niin kaunis, eheä ja täydellisen upea nainen, katsoo minua suoraan silmiin.
Ihastellen katson tuota herkkää ja silti niin voimakasta ihmistä, joka antaa minun katsella itseään, paljaana ja läsnä olevana, sellaisena kuin juuri nyt on, ehjänä kaikessa keskeneräisyydessään.

Puna leviää poskilleni ja silmät säkenöivät näkemästään. Katson itseäni, en häpeä, en pelkää, vaan tunnen valon ja sen tuoman palon sisimmässäni. Minä elän!
Olen juuri herännyt ja noussut vuoteesta, kävellyt vessan peilin eteen ja pysähtynyt siihen, katsomaan näkemääni. Silmät vielä hieman sikkuralla ja hiukset pörröllä. Hymyilen aidon onnellista hymyä itselleni ja totean olevani juuri se, kuka uneksin olla. Juuri se, joka olen aina ollutkin. Kaikkien niiden pelkojen ja haavojen alla. Olen minä ja olen ehjä.

Minun todella tarvitsi hukata itseni, jotta löysin itseni kokonaan. Tuntea ehjäksi. Monet kerrat tunsin hakkaavani päätä seinään ja kelaavani, ettei taas voi käydä näin, tai se vakio ”miks mulle käy aina näin!”. Jossain vaiheessa käänsin katseen uuteen suuntaan ja aloin syventyä tarkemmin kysymykseen ja keskittyä enemmän vastaamiseen.
Pyörä oli pidempään jo pyörinyt rataa: Löydän, hukkaan, väsyn, löydän taas, uuvun, luovutan ja lopetan. Kunnes taas löydän ja lopulta myös ymmärsin.

Aloin nauttimaan jokaisesta hetkestä, olemaan jälleen kiitollinen siitä, mitä elämä minulle toi. Jopa niistä pään osumista seinään, aloin katsomaan tarkemmin hetkiä, jotka satuttivat ja tekemään selkeämpiä päätöksiä. Huomaamaan, että riittää, että minä huomaan ja toimin sen mukaan. Kuunnellen sydäntäni, kehoani ja mieltä. Etsin ja löysin tasapainon itseni kanssa. Ja lopulta väistin seinän. Hiljalleen haavat paranivat, eikä uusia ole tullut.

Se vei aikaa, että huomasin, ettei minulla ole kiire mihinkään. Pelkäsin aiemmin niin lujaa, ettei uusi ovi aukea jos vanha menee kiinni, että pidin ovea auki kaksin käsin. Ja kun päästin kahvasta irti, ovi paukahti kiinni sellaisella voimalla, ettei minun voimani enää riitä, tuota ovea avaamaan.
Jäin kirkkaaseen huoneeseen ja totesin kaiken olevan hyvin, minulla ei ole mitään hätää. Uusia ovia alkoi avautumaan samantien, niiden raosta pystyi kurkkaamaan sisään, tunnustella olisiko se oikea reitti ja kääntyä pois tai jatkaa vain hetken. Mikään ei pakottanut jäämään, pysähtymään, jos en itse sitä halua.

Aluksi säntäilin sydän innosta pamppaillen ovelta ovelle, hetkessä kumminkin jo väsähdin. Melkein luovutin. Kunnes totesin, ettei minun tarvitse säntäillä ja väsyttää itseäni. Istahdin siihen, missä sillä hetkellä olin ja tunsin kuinka aallot, pehmeät, myötäilevät, juuri sopivan lämpöiset aallot ottivat minut syleilyynsä ja alkoivat kuljettaa hyvältä tuntuvaan suuntaan.

Vielä ennen kun lähden pois peilin edestä, katson tuota naista, silmissä kirkas, aito ja lämmin katse, kiinnostunut ja läsnä. Sitä haluan olla, itselleni, elämälleni ja jokaiselle, joka elämääni kuuluu! Tässä hetkessä, omalla painollaan.

Rakkaudella Katri