Laulu, jota ei ollut kirjoitettu.

Tämä on ajatelma hetkestä elämässäni, joka tuntui niin hyvältä, ettei sille ollut löytyä sanoja. Jonka vuoksi se oli kuin satua..

Minä löysin meidät kaikista rakkauslauluista. Niistä, joissa rakastetaan tulen palavasti. Niistä, joissa riudutaan ikävissään. Niistä, joissa kaivataan ja hyväksytään, ettei toista saatukaan. Sekä niistä, joissa etsitään vielä sitä oikeaa. Mutta mikään niistä, ei kertonut meidän tarinaa. Sillä eihän meidän tarinaa, ole vielä kirjoitettukaan.

Tarinaa ei voi olla ilman alkua, eikä ilman alkua voi olla loppua. Tarinaan tarvitaan ainakin yksi päähenkilö, mielellään kaksi; nais- ja miespääosan esittäjät. Varsinkin jos on kyse romanttisesta tarinasta. Muutama sivuhenkilö ja jonkinlainen kertoja. Tarinaa kuljettaa alusta loppuun juoni, jokin punainenlanka. Tämä kirjoittamaton tarina, sanaton laulu, vie yhä uudestaan ajatukseni sinuun. Ja saa minut miettimään, oliko sinua edes olemassa?

Näen kasvosi kännykän ruudulla olevassa kuvassa, hymyilet, niinkuin niin monesti, silmiin minua katsoen. Nyt tunnut etäiseltä, kuin tuo kuva ei olisi totta, kuin koko kuva olisi otettu unessa. Unessa, joka oli samaan aikaan kaunis ja hellä. Kääntöpuolenaan epäilys ja pelko, epätodellisuus.
Haen mielestäni muistoa sinusta, muistoa meistä yhdessä. Muistoa juhlista, arjesta. Muistan juhlat, useammatkin, musiikin, valot, ihmiset. Sinut pitämässä minua kädestä, ei, en tunne sinun kosketustasi, et ollut siinä. Kuvittelinko kaiken, meidät?
Muistan kahden keskeiset illat, yhteiset hetket. Sinut, minut ja asuntosi, sohvasi. Sinut lähelläni, äänesi korvissani, keskustelumme, läheisyytemme. Tunteen, joka vei korkealle  ilmaan, sieltä ei olisi koskaan halunnut tulla alas. Tunteen, joka sai sydämeni pakahtumaan. Oliko sitä ollenkaan, olinko koskaan luonasi?

Kaikki tuntui niin hyvältä, täydelliseltä, kuin sadulta. Mutta niin tässäkin sadussa, kuten niin monessa muussakin matkan varrella eteen kasvoi muureja, esteitä, jotka toivat esiin pelkoja. Pelkoja, jotka toivat esiin kysymyksiä, kysymyksiä, joihin ei vielä ollut tai edes ole vastauksia.

Niin pelot alkoivat ottaa voiton ja ajauduimme eriteille. Nyt päivät kuluvat, sinua ei näy, sinusta ei kuulu, kaipaan sinua. Huomaan puhuvani sinusta, kukaan ei vastaa. Kukaan ei osaa, kuin sinä olisit iso kysymysmerkki. Kaunis, selkeärajainen, kysymysmerkki. Vieras, minun tarinassani, vieras johon rakastuin. Vieras, kuin toisesta tarinasta, kuin jonkin toisen tarinan päähenkilö. Oman tarinasi päähenkilö. Mietin vain, voiko kahden eri tarinan päähenkilöt koskaan kohdata? Ehkä, jossai kauniissa tarinassa..

Tänään kaikki tämä, koko yhteinen matkamme, kuvat, muistot, päivät, jotka yhdessä vietimme. Kaikki ne tuntuvat nyt kaukaisilta, kuin sadulta, joka alkoi ennen alkua, eikä ole siksi vielä voinut loppua, kun eihän kukaan ole kirjoittanut vielä edes sitä alkua. Liittänyt näitä kahta tarinaa yhteen.

Joten avaan tyhjän sivun, otan kynän käteeni ja aloitan, kirjoitan tarinan, joka kertoo minusta ja kaikesta siitä, mitä elämä voi todella olla, kun elää rakkaudesta täydellä sydämellä.

-K-