Hyvä tulee hitaasti

Ihanan hitaasti. Viipyillen, kuin hellästi kiusoitellen jokaisella askeleella.
Rakastuin elämään uudelleen.

Kuinka kauan on mennytkään purkaa sitä syvää ehdollistumaa, joka pakottaa tehokkaampaan ajankäyttöön, parempiin suorituksiin, jatkuvaan alitajuiseen nauhaan, joka kertoo että ihmisen arvo on jollain tavalla ansaittava.

Ja kuinka todellisuudessa kipuaminen uusille tasoille tarkoittaakin syvemmälle uppoamista. Avaamme uusia kerroksia ja etenemme kohti ydintä. On huojentavaa, että kelpaavuuttani ihmisenä ei mitatakkaan niillä menestyksen mittareilla, joihin meidät opetetaan. Se on valhe. Se on pintaa. Se ei koskaan tuo todellista onnea, rauhaa, ei tyytyväisyyttä. Toteat aina vain uudelleen, että aarretta ei ollutkaan.

Elämän rikkaus on syvyyssuuntaista. Se on uutta valaisevaa ymmärrystä, syvenevää myötätuntoa itseä ja koko maailmaa kohtaan. Se vapauttaa hengittämään ja – elämään! Rikkaus ei löydy pintaliitoelämästä, ei, vaikka jokin osa minusta ei vielä ole valmis luopumaan tuosta nopeasta tyydytyksestä, siitä, mitä media ja koko markkinatalous meille tarjoaa. Ihmisosani jää kiinni noihin koukkuihin edelleen ja ottaa hetkittäin ohjat. Nykyään olen jo valveutuneempi, huomaan mistä kohdasta toimin. Annan itselleni toisinaan luvan, tiedostaen seuraamukset.

Uskon, että vastavoimista huolimatta etenemme vääjäämättä kohti elämän todellisen olemuksen oivaltamista. Ja se ei ole kilpajuoksu, ei ”kuka on ekana ja paras kaikista” tai ”kun pääsen maaliin, sitten kaikki on vihdoin hyvin”. Palkinto ei ole tuolla jossain, ei saavutuksissa ja kunniamaininnoissa. Sen sijaan se on kaiken riisumista, sen toteamista, että kaikkihan on itseasiassa hyvin yksinkertaista. Miten ihanaa on saavuttaa uusi taso, kun se ei tarkoitakkaan ulkoisia meriittejä, vaan kenties koko elämän jatkuneen sisäisen taistelun loppumista. Se ei olekaan parempi palkka vaan rikkautta jokaisessa eletyssä hetkessä. Se on rauha sisälläni, näyttää ulkoinen maailmani miltä tahansa.

Meillä on paljon esteitä murrettavana. Niitä, joita olemme rakentaneet sydämemme ympärille. Yhteiskuntamme pitää meidät kiinni rattaassa, joka haastaa todellista luontoamme. Aina vain paremmat suoritukset, eriarvoistaminen ja laumasta putoamisen uhka ajavat meitä eteenpäin ja valitettavasti, vain kauemmas itsestämme. Kasvava riittämättömyyden kokemus, arvottomuuden tunteet ja rehellisten resurssien ehtyminen ovat väistämätön seuraamus ja ruokkivat edelleen uuvuttavaa kehää.

Kunnes astumme ulos, vapaan tahtomme oikeutuksella. Kuminauha katkeaa jossain vaiheessa. Joskus lempeämmin, mutta tässä maailman ajassa useammin PAM! Se voi olla kipeää, mutta se herättää unesta. Silloin ihmisellä on mahdollisuus ottaa uusi suunta, takaisin kohti kotia, itseään.

Mitä lähempänä pohjaa käymme hakemassa vauhtia, sitä korkeammalle lennämme. Lentäminen on kaiken näkemistä korkeammasta ja laajemmasta perspektiivistä. Itsensä, toisen ihmisen, maailman. Tapahtumat ottavat oikeat mittasuhteensa ja jokainen kokemuksemme saa tarkoituksen. Ymmärrämme elämän lainalaisuudet. Saamme hengitystilaa ja emme enää kiinnity kokemuksiin, ihmisiin tai paikkoihin. Ymmärrämme että elämä on rakkaus ja että rakkaus on vapautta.

Meillä on paljon purettavana, paljon uudelleenrakennettavana. Vakaata, kaiken kestävää perustaa ei rakenneta nopeilla liikkeillä, kärsimättömyydellä tai ääriteoilla. Kaasu pohjaan ja törmäämme suoraan tiiliseinään. Oiotaan kulmat suoriksi ja löydämme edestämme sen, minkä taakse jätimme. Vielä hetki sitten ajattelin, että hyvä tulee hitaasti, liian hitaasti. Mutta kun yhdistyin pelokkaaseen lapseen sisälläni ja aloin rakentamaan hänelle turvaa, näen nykyään asian toisella tavalla. Hyvä tulee hitaasti, ihanan, nautinnollisen hitaasti. Saan ottaa kaiken irti matkasta, kun en enää juokse kohti lopputuloksia. Maalia, jota ei ole. Tänäpäivänä asettelen jokaisen rakennuspalikan lempeän hitaasti, iloiten jokaisesta palasesta, pysähtyen ihastelemaan työni jälkeä.

Kaikki alkaa sinusta ja minusta. Kun minun illuusioni murtui, sain huomata, missä kohdassa sisäinen turvaverkkoni oli. Pudotus oli pitkä. Nyt ymmärrän, että valheella on lyhyet jäljet. En syytä itseäni, vaan ymmärrän kokonaiskuvan. Näen minkä tien olen kulkenut ja kuinka olen tehnyt valintani aina sen hetkisen ymmärrykseni mukaisesti. Meistä jokainen tekee parhaansa. En syytä myöskään toisia, he ainoastaan valmistelivat minulle kasvualustaa.

Kun synnymme tänne, saamme kantaaksemme kaikki vääristyneet kuvat. Sisäistämme ne osaksi identiteettiämme. Leimaannumme laumaamme. Se on inhimillinen ihmisen tie, tarina. Yhtenä päivänä tulee eteesi mahdollisuus tuon vääristymän purkamiseen. Uusien kuvien maalaamiseen.

Siitä syntyy lopulta elämän tehtävä, syvempi tarkoitus. Isompi tarkoitus. Mitä olet valmis tekemään, jotta elämäsi olisi merkityksellinen matka? Rehellisyys, vastuunotto. Anteeksianto, armollisuus, hyväksyminen. Näiden kera, ota suunnaksi sukeltaa aina vain syvemmälle. Anna elämäsi, kaikki kokemuksesi ja kohtaamisesi olla peilejäsi. Älä kiinnity mihinkään, vaan näe ainoastaan, mitä elämä peilaa sinulle. Mitä juuri hän opettaa sinusta itsestäsi sinulle. Entä tuo kokemus? Se on avain. Tulla tarkkailijaksi, elämän nöyräksi oppilaaksi.

Maailma, jonka tulkitset ympärilläsi, on kuin hologrammi. Olen saanut todistaa lukemattomia kertoja, miten helposti tuo kuva muuttuu. Kun suostun näkemään itseni kokonaan, ottamaan vastuun, kun lopetan syyttelemisen, kun en enää jää kiinni tarinoihin, uusi kerros minussa avautuu ja maailma ympärilläni muuttuu.

Kaunein ja tähän asti elämääni ja minua koko identiteetiltään muuttavin ymmärrys oli, että voin turvallisesti ja täydellä luottamuksella antautua elämän rytmiin. Tulla takaisin yhteen luonnollisuuden kanssa. Lehti putoaa puusta, kun se on valmis. Uusi verso puhkeaa maasta, kun se on valmis. Sinä ja minä olemme osa tätä samaa elämää. Tämä sama rytmi asuu meissä.

Tätä nykyä hyväksyn ja ymmärrän, että toisinaan on tarkoitus luopua kokonaan ja se on osa elämän jatkumoa. Syntymä ja kuolema, kaikki yhtä haikean kaunista. Jos tälle syklisyydelle ei antaudu, estää elämän virtaamista. Astuu itsensä tielle. Minulle, joka on pelännyt yksinjäämistä, hylätyksi tulemista, tämä on ollut kipeä taival. Mutta lopulta, niin pelottavaa kuin se onkaan ollut, toisella puolella on vastassa valo, vapaus, rakkaus, jotain täysin taivaallista.

Kohtaan edelleen ehdollistumaani, kerroksia, jotka pitävät minut erillisenä luonnostani. Tiedostaminen on tärkein askel, se on ensisijaista, sillä silloin portti avautuu. Mutta matka on vasta edessä. Tiedostamisen hetkellä ymmärrät, mitä kohden kuljet ja huomaat pian, että enää et voi kääntyä takaisin. On tuskallista olla vastakkain egonsa kanssa, olla niin kirkkaan näkökykyinen. On inhimillistä kääntyä hetkittäin pois päin, valita, että nyt en pysty. En jaksa, luovutan. Väistän, harhautan. Se on ok. Mutta lopulta, vaikka kuka sanoisi mitä, ja vaikka mielesi huutaisi vastalauseita ja vaikka jokainen kokemus osoittaisi todeksi jotain muuta, sinä pystyt. Sinussa on uskomaton voima. Meissä kaikissa on.

Viimein suostun kohtaamaan. Katson. Tunnen. Antaudun. Ja huomaan, kuinka se irrottaa otettaan, hitaasti. Lopulta uusi aurinko nousee ja minä seison taas vahvemmin omassa autenttisessa olemuksessani.

Hidasta. Hidasta. Ja vielä vähän… Sieltä löytyy elämän nautinnollisuus. Tarkoituksellisuus. Ymmärrys. Ilo. Kiitollisuus. On kyse sitten mistä tahansa ihmisyyden tai elämänkaaren osa-alueesta; oppimisesta, ihmissuhteesta, urasta, terveydestä, parantumisesta. Hellitä, hengitä, hoivaa ja ravitse. Ole aktiivinen kukoistuksen vaiheessa, uskalla päästää irti ja vetäytyä, kun elämä hengittää sisään. Luomisen aika tulee taas. Tätä kaikkea tarvitaan ihmisen kasvussa omaksi itseksi.

Haasteemme on yhteensovittaa luonnollinen rytmimme siihen, mitä meiltä odotetaan. Tulee väistämättä yhteentörmäyksiä, vaikeita tienhaaroja. Mutta uskon sydämestäni, että hyvä ja totuudellinen löytää uomansa. Elämä löytää reittinsä, kuin virtaava vesi. Älä puske, älä pakota, älä käy kärsimättömäksi. Älä vaivu epätoivoon, älä varsinkaan epäile itseäsi. Luota että sinua kannetaan.

”Kun ihminen oivaltaa, että on olemassa yhteys hänen ja kuun ja vuorovesien välillä, hänen ja auringon nousun ja laskun välillä, kun hän näkee, että elämässä on rytmi ja että kaikki ihmiset tarvitsevat toisiaan ja kaipaavat toistensa läheisyyttä, hän alkaa tuntea olevansa osa jotakin itseään suurempaa, osa suurta kokonaisuutta. Tämä liennyttää elävien olentojen tuskan ja kärsimyksen, tämä antaa innoitusta, toivoa ja uuden alun.” -Maetreyii Nolan