Tyttö, joka matkusti yksin – ja äiti, joka ei soittanut perään

Lapsuuden muistoilla on tapana herätä henkiin silloin, kun sitä vähiten odottaa. Niillä on oma aikataulunsa. Vuosikausia jokin hetki menneisyydestä voi tuntua vain neutraalilta tarinalta muiden joukossa. Asialta, joka nyt vain tapahtui. Kunnes yhtenä päivänä suojamuuri murtuu. Tarinan alta paljastuu raaka, alaston totuus ja sen mukana vuosia vaiettu suru. Tajusin tämän taas uudestaan aivan vasta. Muistin erään hetken lapsuudestani, kun lähdin pienenä tyttönä yksin reissuun. Se oli aikaa ennen älypuhelimia ja jatkuvaa digitaalista yhteydenpitoa; aikaa, jolloin kodin eteisessä ja puhelinkopeissa oli lankapuhelimet. Matkaan lähteminen oli silloin iso asia, varsinkin lapselle. Vaati vaivaa sopia asioista, pitää kiinni aikatauluista ja luottaa siihen, että kaikki sujuu.

Muistin sen hetken, kun pääsin perille. Ja sen, kuinka puhelin ei koskaan soinut. Minun oma äitini ei soittanut perääni varmistaakseen, olinko päässyt turvallisesti perille. Hän ei kysynyt, miten matka meni, tai oliko minulla kaikki hyvin. Hän vain päästi irti ja antoi minun mennä, ikään kuin minun olemassaolollani, turvallisuudellani tai pelollani ei olisi ollut väliä.

Varhaisen itsenäisyyden hinta

Olen kantanut tätä tarinaa mukanani pitkään ajatellen, että olinpa minä reipas. Ajatellen, että minusta kasvoi itsenäinen ja vahva, koska minun oli pakko. Meillä on yhteiskunnassa tapana ihailla lapsia, jotka ”pärjäävät” ja ovat omatoimisia. Mutta liian usein tuo ihailtu itsenäisyys onkin todellisuudessa varhaista emotionaalista hylkäämistä. Se on vaillejäämistä, joka on vain puettu selviytymisen viitaksi.

Nyt, vuosia myöhemmin, tuo reippauden viitta tuntuu liian raskaalta kantaa. Tuntemani suru ei liity vain siihen yhteen soittamattomaan puheluun, vaan kaikkeen siihen, mitä se symboloi. Se liittyy siihen syvään yksinäisyyden tunteeseen, jonka kanssa olen elänyt. Siihen kokemukseen, että isossa maailmassa on pärjättävä täysin yksin, koska kukaan ei ole katsomassa perään tai ottamassa koppia, jos kaadun.

Kun lapsi jätetään ilman emotionaalista turvaverkkoa, hän tekee johtopäätöksen:

Minun tarpeillani ei ole väliä.

Minun pelollani ei ole väliä.

Minun täytyy huolehtia itsestäni, koska kukaan muu ei sitä tee.

Tämä uskomus muuttuu aikuisuudessa suojamuuriksi. Siitä tulee vaikeutta pyytää apua, vaikeutta näyttää haavoittuvuutta ja jatkuvaa hermoston hälytystilaa, jossa kaiken kontrollin on pysyttävä omissa käsissä. Se on yksin pärjäämisen kehä, joka uuvuttaa.

Pienen tytön saattaminen perille

Tämä pintaan nouseva suru on kuitenkin merkki jostain tärkeästä. Se kertoo siitä, että aikuinen minäni on vihdoin tarpeeksi vahva ja turvassa kohtaamaan sen pienen, yksinäisen tytön, joka joutui olemaan liian urhea. Se muuri, jonka rakensin suojatakseni itseäni kivulta, on murtumassa ja sen alta pääsee vihdoin virtaamaan se lempeys ja itsemyötätunto, jota olisin silloin tarvinnut. Äitini ei ehkä soittanut lankapuhelimella perääni, mutta minä voin tehdä sen nyt.

Voin kääntyä sisäänpäin, katsoa tuota pientä matkalaista silmiin ja sanoa hänelle kaiken sen, mikä jäi sanomatta. Voin kertoa hänelle, että hän oli arvokas, herkkä ja ihana juuri sellaisena – ei siksi, että hän oli reipas, vaan yksinkertaisesti siksi, että hän oli olemassa. Voin luvata hänelle, ettei hänen tarvitse enää koskaan matkustaa ilman, että joku odottaa.

Minä odotan häntä täällä. Minä pidän hänestä huolta nyt. Se tyttö ei ole enää yksin matkalla, koska minä olen siinä, enkä minä jätä häntä koskaan.

Tämä lapsuuden haava selittää myös sen, miksi koen matkustamisen edelleen aikuisena niin valtavan rankaksi. Minulle matkalle lähtö ei ole vain innostavaa seikkailua, vaan se aktivoi alitajunnassani saman vanhan hälytystilan. Hermostoni muistaa sen pienen tytön, jonka oli pakko kantaa liian suurta vastuuta ja selvitä kaikesta yksin.

Matkustamisen raskaus ei olekaan pelkkää fyysistä väsymystä – se on sitä henkistä kuormaa, kun joutuu jatkuvasti todistelemaan itselleen pärjäävänsä.

Opettelen nyt olemaan itse itseni turvasatama. Onko täällä muita, jotka tunnistavat itsessään tämän saman – sen, että lapsuuden näkymättömät haavat aktivoituvat aikuisuudessa aivan tavallisissa arjen tilanteissa tai matkoilla? Miten sinä olet oppinut tuomaan turvaa itsellesi?

Ystävyydellä Anita