Ystävyyttä opettelemassa
Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tämäkin on aihe joka liittyy vahvasti mun lapsuuden kokemuksiin ja siihen millaiseksi ne on mut osittain muokannut.Mä olen aina ollut iloinen ja sosiaalinen ihminen, tutustun helposti muihin ihmisiin ja koen että mun kanssa on helppo tulla juttuun.
Mulla on tuttuja ympäri Suomea ja vähän muuallakin maailmassa.
Kavereitakin löytyy vaikka millä mitalla.
Musta on aivan ihanaa olla ihmisten kanssa tekemisissä eikä suuretkaan väkijoukot pelota mua ,päin vastoin nautin suuresti seurata muiden ihmisten menoa.Ja kuitenkin mä koen ettei mulla oikeastaan ole ”kunnon” ystäviä juuri ollenkaan, ei oikeastaan varmasti ole koskaan ollutkaan.
Vasta ihan äskettäin mä tajusin, että ehkäpä syy onkin siinä etten mä oikeasti osaa olla sellainen perinteinen ystävä toiselle ihmiselle.
Kyse ei ole siitä ettenkö mä luottaisi muihin ihmisiin, joskus muinoin se oli isokin syy mutta nykyisin mä en enää pelkää luottaa eikä mulla oikeastaan edes ole mitään syytä olla luottamatta kehenkään.
En tiedä onko se sitten vahvuutta vai mitä kun mä koen ,että mun elämässä ei ole sellaisia asioita joita kukaan ulkopuolinen pystyisi tuhoamaan tai satuttamaan mua niillä ilman että mä itse sen sallisin.
Kyse on jostain muusta.
On vaikea sanoa millaisia ihmisuhteita mulla varhaislapsuudessani on ollut, tietyistä käyttäytymismalleista voi toki päätellä jotakin.
Toisten lasten kanssa olen ollut tekemisissä niin kauan kun itse vaan muistamaan pystyn, omat sisarukset ensisijaisesti mutta myös muut lapset.
Omat muistikuvat kuitenkin kertovat karua kuvaa jo hyvin pienestä pitäen siitä että mua on kiusattu ja hyljeksitty muiden lasten toimesta.
En kuitenkaan usko sen olevan suurin syy siihen etten osaa olla ystävä.
Mulla on ollut monia kivoja ystävyysuhteiden ”alkuja”, kahvittelua, näkemisiä, viestejä jne jne.
Aina ne kuitenkin loppuu aika nopeasti.
Faktahan on toki että kaikkia ystävyysuhteita ei ole edes tarkoitettu jatkumaan, osa ihmisistä tulee vain käymään elämässämme ja vain osa viipyy pidempään.
Mä olen tavannut mahtavia ihmisiä, osan kanssa vain hetken ja osa kuuluu edelleen tavalla tai toisella mun elämääni.
Ja kuitenkin mä kaipaan sellaista ystävyysuhdetta jossa voisin jakaa toisen ihmisen kanssa niin hyvät kuin huonotkin päivät, olla reilusti oma itseni niin hyvine kuin huonoine puolineni ja olla VAIN minä kokonaisuutena.
Peiliin katsomisen paikka.
Kun kyse ei ole luottamuksen pelosta niin mistä sitten?
Mä uskon, että toistan samaa kaavaa ystävyysuhteissa kun myös parisuhteessa ja kaikessa kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa.
Jostain syystä mä en kykene vieläkään ottamaan vastaan, en ystävyyttä, en huomiota enkä mitään sellaista mikä kohdistuu suoraan muhun toiselta ihmiseltä.
Tämä on suoraan verrannoillinen mun lapsuuden kokemuksiin, äiti oli etäinen ja sain huomiota yleensä vain humalassa ja myöhemmin harvoin kun äiti sen armollisesti salli.
Mua ei halattu,kerrottu että olen rakas tai tärkeä tai muutenkaan juurikaan kehuttu saati annettu positiivista palautetta oikein mistään.
Kaikki huomio mitä sain oli pääsääntöisesti joko negatiivista tai sitten seksuaalissävytteistä joten mä opin jo varhain sen, että kaikella mulle osoitetulla näennäisesti positiivisella huomiolla on hintansa.
Ikävä kyllä tästä on tullut tapa jota mä olen toistanut vielä aikuisenakin vuosikausien ajan kaikissa ihmisuhteissani.
Mua kiinnostaa just ne ihmiset jotka eivät ole kiinnostuneita musta, mä haikailen juuri niiden ystävyysuhteiden perään joiden aika meni jo tai joiden ei ollut tarkoituskaan jatkua alkua pidemmälle.
Ei kyse ole luottamuksen pelosta vaan hylätyksi tulemisen pelosta.
Hylätyksi tulemisen pelko yhdistettynä pelkoon tulla satutetuksi jolloin mä kaavamaisesti toistan samoja opittuja selviytymiskeinoja vuodesta toiseen.
Ihmiset jotka ovat kiinnostuneita musta ovat potenttiaalisia hylkääjiä tai satuttajia joten mä automaattisesti skippaan tavalla tai toisella nämä ihmiset elämästäni tai pidän heidät kädenmitan päässä musta.
Samalla kun mä kipeästi kuitenkin kaipaan siihen lähelle toisia ihmisiä ja sitä hyväksyntää sellaisena kuin olen.
Mä olen omalla toiminnallani tuhonnut varmasti monta hyvää ihmisuhdetta niin ystävyydessä kuin rakkaudessakin.
Moni on varmasti pitänyt mua tunteettomana , välinpitämättömänä ehkä myös kylmänä ja varautuneena ihmisenä.
Ja kaiken tämän takana on kuitenkin ollut iso pelko, pelko jota mä olen kantanut lapsuudestani asti mukanani.
Omien kipujen ja omien pelkojen kohtaaminen on kaikessa raastavuudessaan hyvin palkitsevaa, se ei tarkoita vielä että mä yht`äkkiä osaisinkin toimia toisin seuraavan ihmisen tavatessani tai , että kaikki mun ihmisuhteeni paranisi kuin taikasauvaa heilauttamalla.
Mutta seuraavan kerran uuden ihmisen tavatessani mä jo tiedostan sen miksi mä toimin miten toimin ja parhaimmassa tapauksessa voin sen myös hänelle kertoa.
Ja mitä tulee mun nykyisiin ihmisuhteisiin tiedostamalla omat pelkoni ja kertomalla niistä läheisilleni ollaan jo otettu iso askel kohti pelkojen voittamista ja paranemista.
Samaistun todellakin tekstiisi ja luin sen huolella, jospa itsekin voisin oppia tuosta jotain. Matka tuntuu kyllä pitkältä ja vielä etäiseltä, mutta tiedostamista on täälläkin jo tapahtunut. Toivon sinulle kaikkea hyvää matkallesi ja toivon että löytäisin kaltaisesi ystävän jonka kanssa voisi joskus jakaa kaiken tuon mitä kerroit <3