Uskallatko luottaa intuitioon?
25. tammikuuta vuonna 2020 – aikana ennen koronaa – matkustin varhaisella aamujunalla Mikkeliin. Olin täpinöissäni, sillä olin menossa vetämään 24 tunnin itkuretriittiä. Noin tunnin matkattuani havahduin. Innostuksen sekainen jännitys muuttui yhtäkkiä läpi kehon kulkevaksi kauhun aalloksi, ja hiki kihosi otsalleni.
Olimme sopineet tapahtuman emännän kanssa, että hän tulisi minua vastaan Mikkelin asemalle, ja sitten ajelisimme noin 17 kilometriä maaseudun rauhaan. Ja nyt ymmärsin, että minulla ei ollut hänen puhelinnumeroaan eikä hänellä minun, en tiennyt miltä hän näyttää, en tiennyt millaisella autolla hän tulee emmekä olleet sopineet tarkempaa tapaamispaikkaa. Minulla ei ollut myöskään mitään tietoa, miten löytäisin paikalle muilla keinoin, jos jostain syystä en häntä yhyttäisikään.
Hetken henkeä haukottuani maalaisjärkikin osallistui sisäiseen dialogiin. Olimme sopineet yhteistyöstä Facebookin Messengerin kautta, joten sitä kautta toki voisin yrittää saada yhteistyökumppaniini yhteyden. Olimme kuitenkin sopineet kaikesta blogini profiilin kautta, enkä tuolloisesta puhelimesta päässyt siihen käsiksi. Lähetin kuitenkin Marjo-Riina Alhaiselle viestin henkilökohtaisesta profiilistani ja toivoin, että hän huomaisi viestin. Emme olleet edes Facebook-kavereita tuolloin.
Ei vastausta.
Tajusin myös, että tässä sitä ollaan: matkalla pitämään yön yli jatkuvaa itkuvirsikurssia jonkun täysin tuntemattoman henkilön kotiin. En ollut tavannut häntä, en ollut puhunut hänen kanssaan puhelimessa eikä meillä tietääkseni ollut edes yhteisiä tuttuja. Mitä, jos hän ei olekaan minua vastassa?
Minulla oli kuitenkin ollut hyvä tunne heti ensimmäisestä yhteydenotosta asti. Olimme sopineet kaikesta jouhevasti ilman ongelmia. Kommunikaatio pelasi hyvin, viesteihin vastattiin puolin ja toisin. Palaset vain loksahtelivat kohdalleen ja kaikki sujui ilman puskemista tai isoa työtä, hyvässä hengessä.
Ehkä siksi nuo pienet yksityiskohdat, kuten puhelinnumero, oli merkityksettömänä unohtunut. EI tarvinnut varmistella, kun kaikki sujui hyvässä flowssa.
Juna saapui Mikkeliin, enkä ollut saanut mitään vastausta viestiini. Kukaan ei näyttänyt olevan laiturilla vastassa. Meinasin juuri mennä katsomaan parkkipaikalle, kun puhelin kilahti. Marjo-Riinalta tuli viesti: ”Olen aseman odotustilassa.”
Huh. Huokaisin helpotuksesta. Menin sisään asemalle, ja siellä hän oli. Ei voinut erehtyä. Halasimme kuin vanhat ystävät. Menimme autoon ja juttelimme koko matkan. Olin tullut pimeästä ja märästä Helsingistä vasta ohuen, tuoreen lumikerroksen saaneeseen talviseen ihmemaahan, ja kaikki tuntui maagiselta.
Kun pääsimme perille Marjo-Riinan ihanaan kotiin, loputkin huolet hälvenivät. Talo ja sen lämmin tunnelma olivat juuri kohdallaan ja tarjosi kodikkaat puitteet intensiiviselle tunnetyölle, yhteisyyden kokemiselle ja rentoutumiselle.
Marjo-Riina otti kaksoisroolin sekä emäntänä että osallistujana, joten pieni ryhmä hitsautui saumattomasti yhteen ja luottamuksellinen tunnetyö, sydämestä jakaminen, jatkui työpajasessioiden välillä myös ruokailujen ja saunomisen aikana. Illalla vielä rummutimme yhdessä parantavaa energiaa ja makoisien yöunien jälkeen saimme vielä rentoutua Marjo-Riinan sointukylvyssä.
Kannatti siis luottaa intuitioon ja tarttua mahdollisuuteen!
Viikonloppuna, helmikuun 5.–6. päivinä 2022 järjestämme Marjo-Riinan kanssa uudestaan vastaavan 24 tunnin itkuretriitin, jos vain koronatilanne sen sallii. Katso lisätietoja täältä ja ilmoittaudu mukaan! Teemme tunnetyötä pienryhmässä, joten paikkoja on rajoitetusti.
Tapahtuma Facebookissa
Lue aikaisempia postauksiani:
Seuraa blogiani Facebookissa tai Instagramissa.
