Havahtuminen

Menneestä irtaantuminen tapahtuu tiedostamisen kautta. Kun havahtuu mitä on tapahtunut ja mitä haluaa tulevaisuudessa tapahtuvan. Havahtumisen ydintä kuvaisin, niin, että silmät aukeavat ja todellisuus tulee näkyväksi. Kaikki ei voi jatkua enää näin.

En voi juosta itseäni tai menneisyyttä pakoon. Se kaikki on kohdattava, vaikka pahalta tuntuukin. Miksi juuri nyt, kun kaikki oli niin hyvin?

Saimme juuri täydellisen uuden tyttäremme. Kuopuksemme syntyi ja kaiken piti olla juuri nyt hyvin. Niin vain ei yhtäkkiä ollutkaan. Huomasin omassa olossani muutoksia. Onko tämä taas sitä, epätoivoa. Enkä koskaan pääse tästä yli. Miksi joudun aina penkomaan menneisyyttäni, eikö sen pitänyt olla jo käsiteltynä. No ei se ollut, ei sitten alkuunkaan.

Alkutaipaleet

Kerroin ystävilleni ja terveydenhuollon ammattilaisilleni olostani. Oikeastaan se tuntui ahdingolta. Tajusin tuon pahanolon liittyväni hormoneihin. Olin ensimmäisen tyttäreni kanssa osaimettänyt, rintamaitoa sekä korviketta. En onnistunut silloin vielä parempaan imetystaipaleeseen, enkä todellakaan vielä tiennyt, miten paljon rintaimetys vie aikaa sekä kehoni voimavaroja. Huomasin kuitenkin jo tuolloin DEMER- oireytymän vaivaavan minua. En olisi kyllä arvannut kuinka rankasti tuo imetyshormooni minuun vaikuttaisi täysimetyksellä. Noin kahden viikon jälkeen tuon pienemmän lapsen syntymästä, imetystaipaleen alettua, kuin mustaharmaa sumupilvi olisi laskeutunut elämääni, aivan kuin puskista. Lapsuudessani kokemani selittämätön ahdistus valtasi minut. Sain kehollisia oireita ja mieleni oli herkkä. Molempien lapsieni synnytyksien jälkeen erityisherkkä kehoni joutui ylikierroksille. Ihan kuin olisin juossut maratonin vähintään kahdesti putkeen, tai ehkei nyt ihan, mutta oloni oli ollut nukkumattomuuden ja kehon muutoksien kanssa ylikuormittunut. Onneksi hormonien tehtävä on myös suojata naisia tuossa tilassa synnytyksen jälkeen. Neuvolan kotikäynnillä kerroin rehellisesti, että nyt kaikki ei ole hyvin. Olo on väsynyt enkä saa nukutuksi. Vauva on ihana, mutta uusi ympäristö tuntuu vieraalta. En ollut odotusaikana vielä tutustunut oikein, kun kodin ympyröihin, tuolloin kolme vuotiaan tyttäremme kanssa ulkoilimme ja hoidimme kotia. Koin silloin myös paljon yksinäisyyden tunnetta, taas se tunne seurasi minua.

Yksin, kaksin, kolmin, nelin

Mieheni työt olivat kiireimmillään. Hän oli tuohon aikaan paljon pois kotoa. Hyvä, että synnytykseen pääsi. Soitettiinhan hänelle sairaalaan juuri lapsemme synnyttyä, että tuletko tänään töihin. Onneksi hän osasi kiltteydeltään kieltäytyä, sillä edellisen yön olimme valvoneet kivuliaiden supistusten kourissa. Hänkään ei ollut nukkunut yhtään silmänräpäystä.

Tuen puute

Koin, ettei neuvolasta tullut tarvitsemaani tukea. Terveydenhoitajat vaihtuivat tiuhaan, joka kerta eri ihminen, eikä kukaan tuntunut saavan kiinni ajatuksistani. Eräs ystäväni kuuli kertottuani tilanteeni ja ymmärsi minua erittäin hyvin. Hän jo ammattinsa vuoksi osasi kuunnella ja antaa lohtua minulle. Hän ohjasi minut ottamaan ammattilaisiin yhteyttä. Päädyin gynekologin kautta psykiatrille. Olin hyvin väsynyt ja energiavarastoni oli aivan loppu. Jos gynekoli olisi tutkinut minua paremmin, olisi hän varmasti tokaissut, että ”kuivempaa on kuin Saharan autiomaassa”. Tapaamisemme oli epämiellyttävä, en tullut kohdatuksi oikein. Sen käynnin jälkeen oli enemmän huolta kuin sinne mennessä. Tämän jälkeen tapasin psykiatrin. Hän arvioi tilannettani. Kohtaamisemme oli aito. Kyyneleitä vuodattaen lähdin kotiin. Oloni alkoi olla hieman toiveekkaampi, en ollutkaan seonnut. Olinkin aivan inhimillinen kaikkien tunteideni kanssa. Hän ei myöskään määrännyt minulle lääkkeitä, ei edes masennuslääkkeitä, mitä neuvolassa minulle oli tarjottu.

” Näytät niin apaattiselta, varo ettei tuo vaikuta sinun ja vauvasi vuorovaikutukseen”.

Nuo sanat on jäänyt syvästi mieleeni. Olin hämilläni, miksi kuulen tuollaiset sanat? Eikö väsyneelle äidille voisi puhua vähän kauniimmin? Vaikka näin, että hei, nyt on tämä hetki, joka voi tuntua raskaalta. Se menee varmasti ohitse. Älä huoli, et varmasti ole ainut, joka kokee vastaavanlaisia tuntemuksia. Ja olethan sinä selvinnyt jo paljosta. Elämä kantaa jokaista, kaikesta huolimatta. Hän muisti toivotella käynnin lopuksi miehelleni hyvää työpäivää! Itse en kuullut kannustavia lauseita.

MUTTA EI! KIHISIN KIUKUSTA, miten kukaan voi yhdellä tapaamisella antaa noin kovan arvion minusta? Voi kunpa olisin päässyt omalle terkkarille tuona aikana, mutta hän oli joutunut jäämään pidemmälle sairauslomalle, joten minä jouduin tapaamaan eri ihmisiä koko ajan. Psykiatrin tapaamisen jälkeen aloitin keskustelut psykoterapeutin kanssa. Tapasimme alkuun kerran viikossa ja sitten käynnit harvenivat. Kävimme elämääni läpi. Hän kuunteli, mutta ei antanut vastauksia. Sain itkeä, olla nähtynä, voimaantua ja silti olla heikkona. Olin aina tottunut kannattelemaan itseäni ja vähän muitakin. Nyt opettelin luottamaan elämään ja siihen, miten se kannattelee minua kaikesta huolimatta. Koitin kovasti lopettaa imetystäni, sillä tiesin sen tasaavan hormonejani. Mutta ei se käynytkään niin helposti. Eihän meidän sinnikäs ja kovan omantahdon omaavan pienen tyttäremme ollut tarkoitus tehdä niin. Ei, koska silloin en olisi käynyt tuota likakasaa läpi mitä itkin ja käsittelin. Elämä seisahtui. Pystyin seuraamaan todella tarkasti kuinka kevät aurinko valaisi lian ja kaikki mennyt pääsi valoon.

Pieni rakkaani

Hän on ilon ja valon tuoja, kaikessa huumorin kukassaan. Kuinka spontaani ja riehas hän onkaan. Kun hän oppi kävelemään, kahden viikon jälkeen hän vain juoksi ja juoksee edelleen. Ensiviikolla tyttäremme juhlii 7-vuotis syntymäpäiviään. Joka vuosi tuo ajankohta saa erityisiä ajatuksia. Se tuottaa liikutusta ja onnea. Kaikesta olemme mennyt läpi ja selvinnyt. Meillä on erityinen suhde. Luottamus ja rakkaus näkyy arjessa. Paras palkinto äityidessä on lapseni sanat. ”En voisi toivoa parempaa äitiä”. Ne sanat saavat, joka kerta erityisen paikan sydämessäni. Olen kiitollinen äitydestä ja upeista tyttärestäni sekä perheestä, jonka olen saanut rakentaa itselleni.