Universumin komiikkaa

Elämä on koomista, niin koomista, että (melkein) naurattaa. Mutta samalla se on myös niin hienoa, sillä universumilla on omat keinot muistuttaa meitä omasta viisaudestamme. Myös silloin, kun olemme itse unohtaneet, kuka olemme. Viime aikoina on ollut vaikea muistaa, kuka olen. Olen keskittynyt varmaan liikaa ulkoisiin asioihin, tai sitten elämä on kiepautellut minua todella taidokkaasti sisäisissä myrskyissä. Niin tai näin, kaiken maailman keskellä, on taitavallekin itsensä reflektoijalle välillä vaikeaa muistaa, kuka on.

Minut on viimeisten kuukausien aikana vallannut syvä suru, pohjatomalta tuntuva tunne, joka on ollut laajuudeltaan minulle täysin tuntematon. Sekä epätietoisuus siitä, milloin suru loppuu.
Minun on ollut aina vaikea piilottaa tunteitani, mutta näköjään jos tunne on uusi, niin uusi, etten vielä ole sitä tunnistanut tunne pysyy piilossa vaivattomasti. Kunnes tunne tulee tutuksi ja alkaa hiljalleen tulemaan esiin. Luulin jo, että olin luovuttanut suuren rakkauden suhteen ja hyväksynyt, etten enää tapaisi ihmistä, jonka kanssa voisin kokea maata järisyttäviä tunteita. Hyvä lukija, tässä vaiheessa varmaan jo arvaat, että näin kumminkin tapahtui. Ja kuinka kiitollinen voin olla siitä, että se mitä en uskonut olevan olemassa, olikin olemassa. Jälleen elämäni vei minut elämän huvipuistoon. Minä rakastuin tunteeseen, valloittavaan, lämpöiseen, ihanaan, kaiken aiemmin kokemani ylittävään tunteeseen, joka virtasi minussa. Tuo tunne oli mahtava lisä, muutenkin jo mielenkiintoiseen elämääni, elämän vuoristoradassa.

Suuri rakkauden tunne sai minut kokemaan itseni itsevarmaksi, minä pystyvyys lisääntyi ja elämääni alkoi satelemaan hetkiä, jotka saivat minut kokemaan elämäni sadulta. ”Kuin taivas olisi laskeutunut maan päälle”. Ehkä se laskeutuikin. Osittain tuntui, kuin tunteeni olisivat tulleet tyhjästä. Ja kumminkin tunnistin, että tunteet lisääntyivät erään henkilön läsnä ollessa. Yhteiset hetket, jaetut ajatukset sekä kilometrien pituiset viestit vahvistivat tunnetta. Ja kaikki se sai minut uskomaan, että mikä vain olisi mahdollista.

Yhdessä käydyt keskustelut olivat syvempiä kuin valtameri ja laajenivat universumin tavoin tuntemattomiin ulottuvuuksiin. Aika pysähtyi ja keho oli rajaton. Ajan kuluessa pelkästään toisen hymy ruudulla, sai väreitä aikaan koko kehossa. Kaikki se oli uskomatonta, ja silloin vasta elämä tuntuikin elämisen arvoiselta. Kunnes syksyn sateiden tullessa maailma kutsui minut heräämään todellisuuteen ja tuo kaikki loppui kuin seinään. Aivan kuten Tuhkimon sadunhohtoinen ilta päättyi kellon lyödessä kaksitoista, ja taika oli rauennut.

Nyt tästä kaikesta sadunhohteesta on jo kulunut aikaa. Edelleen minun on ollut äärimmäisen vaikeaa ymmärtää, miksi kaikki tapahtui ja tapahtuu. Ajoittain olen ollut voimaton tämän kaiken ymmärtämättömyyden keskellä. Enkä vieläkään voi täysin käsittää, miksi kaksi toisilleen lähes täydelliseltä tuntuvaa kehoa, mieltä ja sielua revitään erilleen toisistaan. Tämä kaikki on saanut minut epäilemään järkeäni, useita, useita kertoja. Sillä miten niin luonnollinen asia, voi muuttua hetkessä olemattomiin? Minulla ei ole vastausta tähän.

Olen pyrkinyt pysähtymään hetkiin, olemaan läsnä tässä ja nyt. Samalla tavoitellut luottamista johonkin suurempaan, sekä kannatellut itseäni läpi päivien. Samalla olen koittanut ymmärtää teinkö jotain väärin, jätinkö tekemättä jotain ja halunnut nähdä mikä oppi tällä kaikella on. Näihin kysymyksiin olen jo osittain saanut vastauksia. Sen vuoksi olen keskittynyt tämän kaiken surun keskellä rakastamaan itseäni. Ja välillä, useinkin ajautunut tilanteisiin, joissa koen olevani niin kaukana itsestäni, että vaatisi ajan pysäyttämisen, jotta saisin itseni kiinni. Eikä nämä hetket ole tehnyt minusta helppoa kanssakävijää. Olen ollut ärtynyt, vihainen ja yksinäisyyteen kaipaava. Syyllisyys, pettymys ja häpeä ovat tehneet joistakin hetkistä vaikeita olla läsnä ja saaneet minut puhkumaan vihani vääriin ihmisiin. Siitä on seurannut vain lisää pahaa oloa, joten olen yrittänyt lopettaa sen.

Tänään en jaksanut enää kannatella itseäni. Myönsin, ettei minulla ole enää voimia, että olen voimaton tämän kaiken edessä. Koin, ettei minulla ole keinoja lisätä ymmärrystä tilanteeseen. Minä en jaksanut enää pitää itseäni pystyssä eikä minulla ole keinoja vaikuttaa enempää ulkoiseen tilanteeseen. Ja niin annoin kaiken kivun jälleen kerran tulla ulos. Tällä kertaa tietoisesti hyväksyen, että kyse on jostain mitä mieleni ei käsitä. Ja silloin, joku ojensi minulle käden. Naiseudenvoiman instagrammin tilillä jaettiin vuoden 2020 tekstini

jonka luin ja muistin. Olen ollut täällä ennenkin. Minulla on tarvittava ymmärrys päästää irti unelmistani, jotka eivät toteutuneet. Ja minulla on rohkeutta uskoa, että on vielä tulossa jotain, jotain mitä mieleni ei osaa edes kuvitella.

Katri